Power Jump  •  Kilpailukutsu  •  Ohjelma & oheistapahtumat  •  Auburnin etusivulle

Power Jump 2019 - tuotosgalleria


Luokan 6 (tuotosluokka) kaikki tuotokset sijoitusjärjestyksessä kera tuomareiden kommenttien (kommenttien määrä vaihtelee yhdestä neljään, kommentointi oli tuomareille vapaaehtoista). Tuomarointien arvosteluperusteet sekä kunkin ratsukon pisteet ja sijoitusrivit näet täältä.

"Erittäin tasokkaat kilpailut, joiden tuomaroiminen oli kunnia. Ajatuksella, vaivannäöllä ja taidolla toteutettuja töitä, joista jokainen olisi ansainnut erityismaininnan."


01. Amelie Chaput (VRL-01436) - Gepard VEC (120 cm)



"Vauhdikas kuva mielenkiintoisesta perspektiivistä. Lajin vauhdikkuus on tuotu hyvin ilmi ja isojen kisojen huumasta viestii taustalla vilahtava yleisö. Ratsukon ilmeet ovat mainioita, etenkin ratsastajan ilmeestä saattaa aistia päättäväisen voitonhalun! Miellyttävä ja hyvin viimeistelty tuotos."

"Taidokas ja vauhdikas kuva, jossa sekä hevonen että ratsastaja ovat ehdottoman edukseen. Hieno värimaailma ja teknisesti hyvin toteutettu työ."

"Upea kuva, josta välittyy hyvin tilanteen vauhdikkuus!"

"Ratsukon vauhti ja adrenaliini tuntuvat näytön toiselle puolelle asti - nämä kaksi haluavat voittaa!"


02. Alexander Rosengård (VRL-05265) - Quentin Quire VH19-044-0045 (140 cm)

Siskon kasvot. Minä en päässyt niiltä karkuun, sillä Josefinasta oli tehty Kallan sankari ja kansikuvakasvo näytettäväksi muulle hevosmaailmalle. Se oli oikeastaan sangen hupaisaa, sillä pieni sisareni, Josefina, Jusu, Fifi – niin, pikku-Fifi oli niin arkinen ja arka ja varovainen ja kaikkea muuta kuin supertähti. Siinä hän kuitenkin koreili, printattuna kilpailun käsiohjelmaan. Leyhyttelin ohjelmalla synkkäilmeisiä kasvojani, kun en sille parempaakaan käyttöä keksinyt. Minä en tietysti ollut tippaakaan kateellinen, mutta saakeli soikoon, voittaa minä tahdoin. Koko kilpailun, tietysti, mutta ennen kaikkea Fifin, jotta maailma palaisi takaisin järjestykseen ja minä olisin jälleen perheen ykkösnyrkki kilpakentillä. Niin toin Kallaan kolme koreaa, huippuunsa viritettyä kilpaoriani, joista mikä tahansa saattaisi räjäyttää pankin.

Siskon kasvot. Ajattelin niitä, kun valmistelin Quentinia koitokseen. Olisi naurettavaa, jos Josefina onnistuisi voittamaan tämän kokoluokan kilpailut toistamiseen. Josefina ei ollut sisukas eikä ainakaan voimakas, ja ennen kaikkea muuta hän ei ollut ammattilainen. Ei edes kovin kunnianhimoinen harrastelija. Jos jotakin, sisar oli velvollisuudentuntoinen. Hän kilpaili, koska hänen oli pakko; minä kilpailin, koska minä halusin. Janosin menestystä, kehitystä, itseni ylittämistä. Quentin tuntui yhtä terävältä kuin minun voitontahtoni, kun johdatin sen verryttelyhyppyyn toisensa jälkeen. Se irtosi maasta sähäkästi ja silloin minä viimeistään tiesin sen olevan valmis, kun liu'utin käsiäni sen hypyn mukana kaartuvan ja venyvän kaulan ylälinjaa pitkin ja tunsin ohjien päässä kevyen aavistuksen menohaluisesta hevosesta.

Siskon kasvot. Näin ne lähestulkoon viimeisinä ihmismeren keskellä, ennen kuin suljin laajalle nurmikentälle siirtyessäni muun maailman pois mielestäni. Sallin häivähdyksen sisaresta jäädä takaraivoon: sen pienen, parempaan suoritukseen kannustavan tarpeen nujertaa Fifi. Ehkä, ehkä siihen sekoittui pikkiriikkinen (ja kaikessa perusteettomuudessaan järjetön!) ripaus kateutta, mutta sitä minä en myöntäisi kuuna päivänä kenellekään. Sapettaisi liikaa.

Quentinin olisi parasta olla tänään... sisukas, tarkka, taitava, niin, ja mitä noita nyt oli.

"Pidin tästä kovasti. Teksti on nerokkaasti punottu siskon kasvojen ympärille, ja rivien välistä paljastuu paitsi siskon niin myös veljen luonne sekä sisarusten välinen suhde. Hevosen kuvaus hullaannuttavan erilaista!"

"Erittäin hyvä tekstin rakenne ja tyylitellyt kappaleenaloitukset. Taitavaa kirjoittamista - hahmon sisäinen maailma on hienosti yhdistetty käsillä olevaan tilanteeseen."

"Sujuvaa, selkeää ja ennen kaikkea viihdyttävää kerrontaa."

"Sisarusten keskeisen kilpailun kuvaus tuntui todella aidolta - tuotos sai lukijan asettumaan Alexanderin asemaan todella hienosti."


03. Sylvi Sundberg (VRL-08179) - Kastanjan Petite Fleur VH19-031-0082 (140 cm)

Power Jump -viikon pääpäivä oli kerännyt Auburnin kartanon maille valtavasti yleisöä. Eikä pelkästään hevosihmisiä, vaan kaunis sää oli houkutellut myös paikallisia nauttimaan helteestä ja kisatunnelmasta. Tummat pilvet kaukana taivaanrannassa tosin kielivät ukonilman olevan tulossa, mutta ehkä kisat saataisiin käytyä kuivin nahoin. Katsomossa istui isoon lierihattuun ja keltaiseen hellemekkoon pukeutunut rouva pehmopupua riehakkaasti heilutteleva alle vuoden ikäinen tyttövauva sylissään. Rouva oli esteratsastaja Sylvi Sundbergin äiti Loviisa Sundberg - Kemiönsaaren Marttojen puheenjohtaja, mumma, äiti ja vaimo, tässä järjestyksessä. Loviisa oli ratketa ylpeydestä pitäessään ensimmäistä lastenlastaan, Sylvin ja Akseli Ruusuvuoren Minea-tytärtä sylissään. 

Minea heitti pupullaan edessä istuvaa miestä päähän. Mies kääntyi katsomaan taakseen kasvoillaan ilme, joka kieli pitkälle venytetystä kärsivällisyydestä. 
"Voi näitä lapsia", Loviisa hössötti ja hymyili anteeksipyytävästi miehelle ja otti viidennettä kertaa pupun vastaan ojentaen sen takaisin Minealle. "Ne kun keksii jonkun jutun..."
Loviisan lauseen keskeytti yleisön taputukset, kun radalla oleva ratsukko teki nollasuorituksen. Loviisakin taputti hajamielisesti pari kertaa, mutta keskittyi sitten taas Minealle lepertelyyn.

"Lähtövuoroon saapuu seuraavaksi Sylvi Sundberg ja Kastanjan Petite Fleur", kuuluttajan ääni särisi hieman kaiuttimissa. 
Loviisa suoristi heti selkänsä ja katsoi lierihatun alta tarkkaavaisena derbykentälle, jonne ravasi portista sisään ruunikko puoliveritamma Sylvi selässään. 
"Nyt on jännät paikat", Loviisa totesi puoliksi itselleen, puoliksi jokeltelevalle Minealle. "Katso Minea-kulta, äiti on siellä ja Fifi-poni! äi-ti. Ja Fi-fi. Po-ni. äI-TI. FI-F---" Loviisa jatkoi artikuloiden jokaista sanaa hitaasti. Vieressä istuva viiksekäs mies vilkaisi alta kulmiensa vieressä papattavaa papupataa ja selvästi hillitsi kielenkantansa. Loviisan puheopetuksen keskeytti lähtömerkki, joka kaikui Auburnin pihamaalla. Fifi ravasi kireän oloisesti kentällä ja Sylvi istui keskittyneenä tamman selässä yrittäen saada sitä rentoutumaan.
"Siellä se tyttö on niin vakavana. Paljon on mielessä. On vakava paikka, on", Loviisa mutisi tarjoten Minealle Tupperware-kulhosta maissinaksuja irroittamatta katsettaan ratsukosta.

Fifi nosti laukan sähäkästi ja sitä seurasi Loviisan dramaattinen voihkaisu. Auringon valo kimalteli Fifin varusteiden kristallikoristeista ja vaimea rytmikäs kavioiden töminä kaikui katsomoon asti. 
"ättä", Minea jokelsi ja heitti jälleen pupun lattialle. Tällä kertaa Loviisa ei kuitenkaan nostanut sitä, sillä hän oli liian keskittynyt suorituksen seuraamiseen.
"ättää!" Minea jatkoi vaativasti ja alkoi kiemurrella sylissä ja Loviisan oli pakko nousta nostamaan pupua ylös. Juuri kun Loviisa oli lierihattua myöden kumartuneena penkkirivistön väliin, yleisö kohahti kuuluvasti. Kukkakoristeinen hattu pongahti välittömästi näkyviin. Fifi oli ennakoinut kutosesteellä hypyn ja Sylvin tasapaino horjui. 
"Ai kamala!" Loviisa kiekaisi pidellen sydänalastaan. "Pidä kiinni, hyvä tyttö!"
Sylvi sai korjattua tasapainonsa, mutta seuraava este oli jo edessä. Etukaviot osuivat puomiin ja se heilui kannattimillaan uhkaavasti. Loviisa näytti siltä, kuin saisi hetkenä minä hyvänsä sydäninfarktin. 

Sylvi sai pelastettua tilanteen kahdeksanteen esteeseen mennessä, vaikka Fifi vaikuttikin siltä, että sen kierrokset olivat nousseet sähläyksen aikana. Loviisa kommentoi takana istuvalle toiselle rouvalle, ettei ole koskaan ymmärtänyt, miksi kilpahevosten piti olla niin vaarallisia. "Luulisi, että kaikilla olisi mukavempaa, kun hevoset olisivat rauhallisia. Ja ehkä vähän pienempiä", hän perusteli nyökytellen puheensa tahtiin leukaansa päättäväisesti.

Sateenkaarilankun kohdalla kentän ylle vaivihkaa kasaantuneet sadepilvet alkoivat tihkuttaa vesipisaroita.
"Tämä tästä vielä puuttuikin", Loviisa puuskahti ja vilkaisi murhaavasti ylös taivaalle ihan kuin voisi katseellaan karkoittaa pilvet kauemmas. Sama katse ehkä toimi aviomieheen, mutta pilvet pysyivät itsepintaisesti paikallaan. Esteitä oli enää kaksi jäljellä. Yleisö pidätti henkeään, kun koivulankku ylittyi puhtaasti. Viimeisenä ratsukko viiletti kohti Suomi-estettä. Fifi laukkasi sieraimet suurina ja sen jokainen lihas värähteli liikkeen tahdissa. Kuin hidastettuna tamma lähti hyppyyn irroittaen palan nurmea hokkien mukana, liisi esteen yli kevyesti ja laskeutui alas gasellimaisen ketterästi. 

Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin. Loviisa hehkui ylpeänä ja vilkuili sivusilmällä huomasivatko muut katsojat, että Hänen Tyttärensä oli juuri tehnyt kerrassaan mahtavan suorituksen Power Jump -luokassa. Kaikki keskittyivät kuitenkin jo seuraamaan kentälle tullutta seuraavaa ratsukkoa. Sylvi hukutti Fifin taputuksiin ja kiitoksiin ratsastaen hikistä tammaa kohti tallialuetta. Tämän huomattuaan Loviisa ryhtyi kiireellä keräämään ympärilleen leviteltyjä kippoja ja kuppeja.
"Anteeksi rouva, voisitko hieman väistyä, niin me takana olevatkin nähtäisiin kentälle", yhtä penkkiriviä taaempana istuva keski-ikäinen mies pyysi mitä kohteliaimmin, vaikka kasvojen kireä ilme viesti siitä, että hänkin oli jo saanut tarpeekseen Loviisan touhotuksesta.
"Mennään, mennään", Loviisa tuhahti ja lähti kimpsuineen ja kampsuineen Minea sylissään, hellehattu vinossa ja kesämekko lepattaen jyräämään kohti tallialuetta. 

"Jäin kaipaamaan vähän ytimekkäämpää tekstiä, mutta äidin näkökulma Hänen Tyttärensä suorituksesta oli joka tapauksessa mielekästä luettavaa. Myötäeläminen tuppaa usein olemaan yhtä henkeäsalpaavaa kuin se itse suorittaminen!"

"Hersyvän hauska, omalaatuisella tyylillä toteutettu teksti, jonka näkökulmahahmo on taiten valittu. Hyvää kuvailua, kiinnostavia kielikuvia ja loistavaa rytmitystä. Tällaista lukisi mielellään lisääkin!"

"Voihan Loviisa... tarinan toivoi samaan aikaan loppuvan (Sylvin puolesta) ja jatkuvan (koska Loviisa oli niin hurjan koominen). Moni voi varmasti tunnistaa oman mumminsa tästä tuotoksesta!"


04. Verneri Kaajapuro (VRL-08682) - Calaggio (140 cm)



"Voi pojat, mitkä värit! Aivan mahtava auringonpaiste, kisapäivän tunnelma on suorastaan käsinkosketeltava. Silmä hyppii yksityiskohdasta toiseen, mainittakoon tässä vaikkapa veden heijastus hevosen alapuolella - nerokasta."

"Erittäin kaunis työ, jossa tyylikäs ratsukko ja täysin pistein toteutettu väritys. Veden loiste hevosen vatsassa on lähes unenomainen yksityiskohta. Erinomaista työtä."


05. Tijs Schepper (VRL-01544) - Tournai (120 cm)



"Ensimmäisenä huomio tarttuu grafiikoihin, jotka ovat tuttuja ratsastuskisojen tv-lähetyksistä - positiivinen yllätys! Ratsastajalla ja hevosella on ilmeikkyyttä, ja pienet yksityiskohdat värittävät kuvaa: satulahuovan tiimibrodeeraus ja kilpatakin hihan kuvioinnit. Hevosen asennon yksinkertaisuudesta huolimatta kuva jää todella mieleen, ja ratsastajan aktiivinen asento tekee siitä enemmän kuin pelkän pönötyskuvan ratsukosta."

"Kisatunnelma suorastaan huokuu tästä kuvasta. Hienosti toteutettua ja kauniisti väritettyä - hevosen väritys on erityisen onnistunutta. Equus TV toimii ideana loistavasti."

"Tämä kuva oli kuin suoraan FEI:n livestreameista - siitä välittyi tapahtuman tärkeys ja tunnelma hienosti."


06. Verneri Kaajapuro (VRL-08682) - Hateyouloveyou 21 VH18-012-0108 (160 cm) 



"Näen tämän kuvan sieluni silmin kisakuvaajan galleriassa: kesken radan otettu, estettä lähestyessä räpsäisty pikainen otos, jossa ei ole ehditty asettelemaan koko hevosta kuvaan. Puska etualalla tuo aidon säväyksen, ja kansainvälisen kilpailun fiilis löytyy."

"Kaunis kuva. Ratsukko on kiinnostavalla etäisyydellä katsojasta - kuin heitä katsottaisiin salaa pensaan takaa. Erittäin kaunis värimaailma."

"Upea teos! Värimaailma on hyvin valittu, ratsukko ylellinen ja hevonen ainutlaatuisen komea."


07. Jeramy Raeske (VRL-01725) - Look at Snilli VH18-031-0334 (160 cm)



""Vou!" on ensimmäinen ajatus - tuo muurihan on valtava! Ratsukko estettä ylittämässä on piirretty huolitellusti ja perspektiivin valinta rohkea ottaen huomioon läpinäkymättömän esteen. Ratapiirrokseen verraten aidan sijainti ehkä hämmentää, mutta muutoin erittäin onnistunut, mieleenjäävä kuva."

"Tyylikäs kuva, jossa kaunis hevonen ja hyvä asettelu. Onnistuneet värit ja miellyttävä kokonaisuus."

"Hieno hyppykuva, joka erottui muista kuvakulmallaan."


08. Josefina Rosengård (VRL-05265) - Tigraine VH18-031-0286 (120 cm)



"Ihanan eläväinen kuva! Taustasta erityisplussaa, selkeästi käytetty aikaa yksityiskohtien ikuistamiseen. Varusteet, muut esteet, punainen rusetti hännässä, sateenkaari takana... Kuva tarjoilee paljon katsottavaa!"

"Monipuolinen, monitasoinen kuva, jossa on sekä liikkeen että isojen kisojen tuntua. Hahmon ja hevosen luonne tulevat hyvin esille. Erittäin kauniisti toteutetut esteet ja tunnelma."


09. Icarus Kristiansen (VRL-01436) - Jazzbomb Lumos xx (120 cm)



"Seesteinen kuva, jossa värimaailma mitä mainioin. Hypyssä tietynlaista rauhallisuutta, mikä ehkä osaltaan syö taas kisatunnelmasta. Kuitenkin panostettu, miellyttävä kuva, jossa ei jätetä yksityiskohdissa kylmäksi."

"Erittäin kauniisti väritetty, harmoninen kuva. Piirtäjän taidot pääsevät hyvin oikeuksiinsa. Tyylikkäästi toteutetuista varusteista erityismaininta."


10. Alexiina Center (VRL-02207) - Orange Wood's Lumious VH15-054-0006 (160 cm)

 

"Rohkea ja arvostettava valinta tehdä sarjakuvatoteutus yksittäisen kuvan sijaan! PJ-slogan korostettu hyvällä maulla eikä väkisin tungettuna, ja sommittelu kaikin puolin hyvää."

"Hauska toteutustapa ja tyylilaji. Työ erottui edukseen. Sopiva mitta, hyvä väritys ja kaunis piirrustystyyli. Etenkin ensimmäinen kuva on hienosti onnistunut."

"Tuotos erottui edukseen sarjakuvateemallaan."


11. Alexander Rosengård (VRL-05265) - Plein de Charme E VH18-031-0160 (130 cm)



"Plussapisteet kotiin ratapiirroksen ja este-esittelyn tarkasta huomioinnista! Näyttää aidolta kisakuvalta, jonka joku räpsäissyt derbyn laidalta. Kaikin puolin onnistunut otos."

"Taidolla toteutettu työ. Hevonen on sopusuhtainen ja kaunis ja sen varusteet erinomaista jälkeä. Värimaailma on tasapainoinen."


12. Risto Kalvakka (VRL-01371) - Bux VH17-011-0222 (150 cm)



"Todentuntuinen otos radalta! Musta hevonen ilahduttavan eläväinen, ratsastajan tiukka ja keskittynyt ilme onnistunut. Jäin kuitenkin kaipaamaan jotain kilpahumusta viestivää - taustalla käveleviä, jäähdytteleviä ratsukoita; aidalla norkoilevia katsojia tai huoltojoukkoja? Se olisi nostanut kuvan uusiin uomiin."

"Kaunis kuva ja taidolla väritetty hevonen. Esteen koristepensaat ja ratsastajan saappaiden väritys ovat erityisen onnistuneet. Hevosen lihaksisto on kuvassa edukseen."


13. Alexander Rosengård (VRL-05265) - Grosvenor de Cheney VH18-121-0110 (150 cm)



"Mielekästä värien käyttöä, ratsukon sininen nimikkoväri pomppaa hyvin rauhallisesta taustasta. Asennon erikoisuus ja hevosen ilme erittäin onnistuneet."

"Hevosen asento on näyttävä. Kaunis, tasapainoinen värimaailma. Muurin sijoittaminen aivan kuvan reunaan on kiinnostava ratkaisu. Silmää miellyttävä kokonaisuus."


14. Juuso Sherman (VRL-05322) - Artilleroy VH19-076-0008 (150 cm)

"..seuraavana Juuso ja Artilleroy", kuuluttajan ääni kuului laadukkaista kaiuttimista.

Juuso tervehti tuomareita ennen kuin nosti kimolla orilla laukan. Vitsit hän ei ymmärtänyt vieläkään miksi Hannes pakotti hänet kilpailemaan tällä hevosella. Pomon oli täysin tietoinen miten paljon Juuso yhä inhosi Artilleroyta. Mies ei vaivautunut edes käyttämään siitä lempinimiä. Typerä hevonen oli aivan sillä toisella laidalla, minkälaisilla hevosilla Juuso tykkäsi kilpailla.

Belgialainen ori oli kyllä kokenut ja hyppäsi ilman vaikeuksia, mutta siinähän se juuri oli. Artilleroy oli hidas ja varma suorittaja, jossa ei ollut mitään erityistä. Eikä Juuso edes viitsinyt yrittää saada sitä suoriutumaan radasta puhtain paperein, vaikka kuinka Hannes maksoi hänelle hyvästä suorituksesta. Antakoon vaikka potkut.

Ensimmäinen este lähestyi. Violetti okseri, jonka ratsukko ylitti puhtaasti. Juuso ihmetteli, että niin hidas hevonen pääsi edes minkään esteen ylitse. Artilleroyn kanssa hyppäämisessä ei ollut mitään vaaraa. Juuso nimesi Artilleroyn alkeisratsuksi.

Heti toisena esteenä oli pitkä vesieste. Juuso teki tarvittavat esityöt ja antoi orin hoitaa homman kotiin. Ensimmäistä kertaa tällä radalla ori pidensi askeltaan, kiihdytti tarvittavan määrän ja ponnisti pitkänä puhtaasti yli. Juuso oli keskittynyt jo seuraavaan esteeseen. Muuri. Ihan tavallinen muuri, joka ei tuottanut mitään ongelmaa.

Harmaata. Sitä Artilleroyn kanssa kisaaminen ehdottomasti oli.

Sarjalle Juuso otti varmuuden vuoksi yhden ylimääräisen askeleen. Se hidastaisi heidän aikaansa, mutta ei sen ollut väliä. Juuso ei tuntenut Artilleroyn kanssa yhtään ripaustakaan samaa kilpailuhenkeä kuin omien hevostensa kanssa. Hanneksella oli muutenkin tallissa huomattavasti mielenkiintoisempia hevosia. Miksi hänen piti kisata juuri tällä?

Kohti viuhkaa ja sen yli pitkästi. Sen jälkeen aivan liian läheltä ihmeelliselle ystävänpäivälemmenlomaesteelle. Ihme, että se ylittyi puhtaasti. Juuso kuuli puomin kolisevan kannattimillaan, mutta keskittyi seuraavaan esteeseen. Puhtaasti ylitse seuraavienkin ylitse. Sateenkaariesteen kohdalla Juuson teki aina mieli pyöritellä silmiään. Ensin jotain yksisarvisesteitä maastoesteillä ja nyt tämmöisiä?

Juuso taputti Artilleroyta kaulalle, kun he olivat ratsastaneet puhtaan radan. Aika ei päätä huimannut, mutta ehkä se silti tarjoaisi paikan arvoluokassa. Hannes Savioja nyökkäsi ratsukolle, kun he ratsastivat hänen ohitseen. Mies oli tyytyväinen palkallisensa suoritukseen, vaikka tiesikin Juuson mielipiteen hyvin selvästi. Artilleroy ei toiminut kellään hänen palkollisellaan yhtä hyvin. Vielä joskus Hannes tiesi Juuson lämpenevän rauhallisemmalle orille, joka opettaisi nuorelle miehelle paljon.

"Hyvin jaoteltu teksti, jossa jäin kuitenkin kaipaamaan tiettyä sujuvuutta ja soljuvuutta, nyt jäi paikoittain töksähteleväksi. Kilpailusuoritus kuvattu hevosen luonnetta kunnioittaen ja esiin tuoden, eikä ratsastajan persoonakaan jäänyt varjoon."

"Sujuvaa, hauskaa ja erinomaisesti rytmitettyä tekstiä, jota hahmon luonne värittää erittäin hyvin. Toimivaa jälkeä hyvin taitavalta kirjoittajalta."


15. Jeremiah Nykvist (VRL-05322) - Tranquille K VH17-012-0099 (130 cm)

Katselin innoissani kentän laidalla, kun kimo ruuna veti sydämensä kyllyydestä esterataa lävitse. Mua jännitti yhtä paljon kuin vuosi sitten, kun mun oli tarkoitus itse hypätä samalla tasolla samalla hevosella. Silloin mä en kyllä itse päässyt starttaamaan, tipuin ja loukkasin käteni jo verryttelyssä. Hitsit, paljon oli tapahtunut näin lyhyessä ajassa. Kuten esimerkiksi toukokuinen päätös myydä tuo ihana jättiläiskokoinen Ransu, joka juuri venytti pitkät jalkansa ylitse viuhkaesteen.

Tunsin ylpeyttä, kun Ransun uusi omistaja, Jeremiah Nykvist, ratsasti rohkeasti ja puhtaasti ruunan kohti viimeistä estettä. Miten huisin nopeasti nuori esteratsastaja olikin saanut Ransun kisainnon takaisin loistoonsa? Ja miten nopeasti nuo kaksi tekivätkään saumattomalta näyttävää yhteistyötä.

Taputin hymyillen, kun viimeinenkin este ylittyi suurella ilmavaralla ja Jeremiah kannusti Ransun pitkään laukkaan maalilinjan ylitse. Myös kahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen kasvoilla oli tyytyväinen hymy. Olivatkohan nämä heidän ensimmäiset kisansa? Power Jumpista oli hyvä aloittaa.

Mietin hetken rohkenisinko mennä tervehtimään, mutta halusin kovasti onnitella Jeremiahia ja rapsuttaa Ransua. Mulla oli toisinaan ollut ruunaa hieman ikävä. Selkeästi mä olin kuitenkin myynyt sen juuri oikeisiin käsiin.

"Hello, Jeremiah!"
Vaaleahiuksinen poika pysäytti Ransun ja kääntyi satulassa mua kohti. "Oh, hello Inna."
"Congratulations! It was a very nice course!"
"Thanks. Ulf did a very good job."
"Ulf?" Kohotin kulmiani. "Oh, you mean Ransu! You changed his nickname."
"Yeah, I did."
"It sounds good", valehtelin ja hymyilin samalla, kun annoin sormieni rapsuttaa Ransun kaulaa.

Ransu käänsi päätään korvat hörössä. Se näytti samalta hölmöltä itseltään kuin aina ennenkin. Ainoa ero oli uudet varusteet, jotka oli selkeästi kaikki uusittu. Ruunan päässä ei ollut ruskeanahkaisia meksikolaisia, vaan mustat suitset, jotka kantoivat varmasti jotain ruotsalaista hienostonimeä. Eikä sillä ollut myöskään tuttua vihreää tai sinistä estehuopaa, vaan jokin erikoisempi oranssi, joka ei mielestäni sopinut sille ollenkaan. Pitäisiköhän minun kirjoittaa Jeremiahille ohje, mitä Ransulle - ei Ulfille - sopi?

"Well, it was nice to chat with you", Jeremiah keskeytti ajatukseni. "I'm a little hurry."
"Oh, of course! Bye."
"Bye."

Jeremiah napautti kannuksilla kevyesti Ransun kylkiä ja ruuna liikahti liikkeelle. Astuin askeleen taaksepäin pois tieltä ja katsoin heidän perään. Hetken ajan meinasin juosta perään, repiä pojan satulasta ja ratsastaa Ransun kanssa kauas pois. Pelastaisin Ransun typerältä teinipojalta ja lempinimeltä Ulf.

"Erilainen näkökulma hevosen entiseltä omistajalta! Vuoropuhelu oli mielekäs ja kieliopillisesti korrektia, jäin ehkä kaipaamaan persoonallisempaa ja eläväisemää englantia. Muuten teksti oli sävyltään juuri sopivan katkera, etenkin viimeinen kappale sai lukijan huvittuneeksi."

"Kertojahahmon valinta on hyvä ja tuo tapahtumiin kiinnostavan tvistin. Soljuvaa tekstiä. Erittäin hyvää dialogia ja hahmon sisäisen maailman avaamista."


15. Josefina Rosengård (VRL-05265) - Pisanji (120 cm)

Este oli kuin tehty prinsessaponimaiselle Pisanjille, mutta silti se jarrutti. Kauhukseen Josefina näki hupun verhoamien korvien kohoavan ja tunsi ohjien kevenvän käsissään, kun tamma ryhdistäytyi. Varma merkki! Tähän heidän tiensä päättyisi, Josefina tiesi. Siinä aivan pikkiriikkisessä ja ohikiitävässä hetkessä Josefina ehti maalata mieleensä arvovaltaisen pomonsa pettymyksenilmaisut – hienostuneen hillityt, ehdottoman oikeutetut ja armottoman lannistavat. Ne tuskin havaittavat eleet: rahtusen kurtistuvat kulmakarvat, kiristyvät suupielet ja siristyksen myötä syvenevät juonteet silmäkulmissa.

Se mielikuva riitti. Todellisuutta tyttö ei tahtonut kohdata.

"Me mennään", Josefina sihahti herkkäsieluiselle ratsulleen, ja Pisanji meni. Se sinkosi yli esteestä ja ampaisi kohti seuraavaa, ja Josefinan sydän keveni puolentoista roppakaupallisen verran.



"Sympaattinen kuva, jossa käytetty fiksusta hyväksi "prinsessaponimaista" hevosta ja radan hempeintä estettä. Värimaailma on seesteinen. Pidän pienistä yksityiskohdista, kuten sydämenmuotoisesta turpiksen keskikappaleesta, korvien taaksepainumisesta ja oikeassa kädessä pilkottavasta raipasta. Tausta jättää kuitenkin yleisvaikutelmasta sitä jotain pois."

"Kaunista, tyylikkäästi kirjoitettua ja huolella viimeisteltyä tekstiä. Kuvassa jatkuu sama tyylikäs linja. Plussaa sekä kuvaan että tarinaan panostamisesta."


17. Matilda Tammilehto (VRL-08817) - Esperite v. Bloom VH19-021-0027 (120 cm) 

Mun sisällä vellova jännitys sai Sipsin kaviot lyömään kuvainnollisesti kipinöitä, kun punaruunikko temmelsi verryttelyyn tarkoitetulla hiekkakentällä punainen rusetti hännässä lepattaen. Huomasin vilkuilevani rusetin kohtaloa harva se hetki, vaikka mun olisi pitänyt keskittyä esimerkiksi verryttelyesteisiin, joista valtaosa näytti juuri niin kyseenalaisilta, ettei yksikään täysjärkinen ratsu menisi niistä yli - tai ei ainakaan mun oma Zeliani. Vaikka olin vuokrannut Sipsiä helmikuusta lähtien, mulla oli nähtävästi edelleen vaikeuksia havaita perustavanlaatuisia eroja vuokrahevoseni ja oman hevoseni välillä, sillä siinä missä omani olisi kieltänyt ja jäänyt panikoimaan kisatilannetta, Sipsi posotti pääsääntöisesti kovempaa. Mä en tarkoittanut sitä, että Sipsi olisi ollut lähellekään pomminvarma rusettikone, mutta olihan se nyt hemmetisti kokeneempi - ja heittämällä laadukkaampi, vaikkei punaista paholaista olisi saanut verrata mun viisivuotiaaseen ruipelooni.

Sen lisäksi, että viimeinen viikko oli mennyt yllättävää kisajännitystä niellen, mun oli täytynyt myös sopeutua vuokrahevoseni uuteen hoitajaan. Sipsin ensimmäinen hoitaja Aleksanteri oli ollut yhdellä sanalla kuvaten harmiton, mutta toisesta hoitajakandidaatista, joka sukunimen perusteella oli jotain sukua ensimmäiselle, en ollut ihan niin varma. Käytävillä olin kuullut sen olevan mun kaima, mutta koska maailmankaikkeuden huumorintajussa oli vielä ripaus toivoa, se halusi itseään kutsuttavan Maddeksi - tai Mateeksi, niin mä sen olin päässäni kiepauttanut.

Mutta niin: kuka halusi vuokrahevosensa hoitajaksi nimikaimansa, joka ei ensinäkemältä edes vaikuttanut kovin kiinnostuneelta koko hevosesta? Mä olin laittanut kaikki Sipsin kisavarusteet valmiiksi ja varustanut tamman itse, koska en kaivannut elämääni enkä kuumottavaan kisapäivään enempää häsellystä. 

"Okseri!" ilmoitin napakasti juuri ennen kuin käänsin Sipsin vapaalle linjalle kohti punavalkoista tasaokseria. Se oli ainoa tapa sulkea Madde-Made-hevosenhoitaja ja sisuskaluja korventava kisajännitys pois mielestä ja orientoitua siihen tosiasiaan, että seuraavan puolen tunnin sisään mä olisin sinetöinyt mahdollisuutemme näissä karkeloissa. Sipsin ponnistaessa hyppyyn mun katse viisti derbyä, jolle tarjolla oli starttimahdollisuuus myös huomisessa uusinnassa ja arvoluokassa.

Mun olisi nieltävä jännitys, koska mä halusin ratsastaa koko adrenaliiniryöpyn ja starttimaksun edestä ja kvaalautua arvoluokkaan. Sipsin etukavioiden koskettaessa hiekkaa mun katse hapuili hetken sopivaa rakoa muiden ratsukoiden joukosta, ennen kuin uskalsin väistättää korvat niskaan painaneen tamman kaviouralle. Sipsi pukitti, koska mun väistättävä pohje oli joko jäänyt paineistamaan liian pitkäksi aikaa tai joku oli punaisesta rusetista huolimatta käynyt liian lähellä. Laukan rytmi rikkoontui hetkeksi, mutta mä sinnittelin kyydissä, hengitin syvään ja jatkoin ratsastamista - aivan kuten olin jatkanut pari vuotta sitten monen vuoden tauon jälkeen. Paluu kisaradoille oli ollut tapahtumarikas ja kivinen, mutta musta tuntui, että juuri sen vuoksi mun kuului olla nyt Power Jumpin verryttelyssä. 

Power Jumpin perusradalla mä sen sijaan kyseenalaistin läsnäoloani sen pienen, ohikiitävän hetken, kun Sipsi nelisti kohti lähtölinjaa ja ensimmäistä estettä. Derby avautui eteemme valtavana ja vaikka mä yritin kuinka hokea itselleni, että se oli meidän kotikenttämme, olin aivan varma että Sipsi liiraisi ohi ensimmäisestä pystystä. Vasta, kun tamma hyppäsi sen yli rohkeasti, mutta selvästi mun heräämistäni odotellen, mä havahduin ratsastamaan, koska sen aika oli nyt.

"Mielenkiintoista pohdintaa kisaverryttelyssä! Realistinen tulkinta siitä, kuinka H-hetkenä sitä helposti ajatukset harhailee ja aivot yrittää keskittyä moneen muuhun kuin siihen oleelliseen. Mukava pureutuminen hahmon itsetuntoon ja kasvuun ratsastajana."

"Hahmon tausta ja suhde ratsuun on toimiva ja tulee tekstistä hyvin läpi. Piinaavan jännittävä kisatunnelma toimii eikä päästä lukijaa rentoutumaan liiaksi. Hyvä ja voimakas lopetus."


18. Rasmus Alsila (VRL-11889) - Bertram (120 cm)

Oli hauskaa palata Branin kanssa takaisin Auburniin. Vaikka Kalla oli pieni paikka, isot kisat pukivat kartanoa hyvin. Perijättäret suorastaan sädehtivät ihmisjoukossa purjehtiessaan ja jos niillä olikin kisajärjestelyiden johdosta stressiä, sitä ei todellakaan huomannut. Kaikki oli viimeisen päälle mietittyä, järjestelyt toimivat, sää suosi, palkinnot olivat upeita ja esteet vastamaalattuja. Vaikka mä olin kesän aikana päässyt kisaamaan yksissä jos toisissakin kekkereissä, Power Jumpissa oli suuren maailman tuntua.

Mä odotin innolla, että pääsisin hyppäämään Branin kanssa. Nuori ori oli mennyt Saksan-viikkojen aikana hurjasti eteenpäin ja mä halusin näyttää kaikille, mihin se pystyisi nykyään. Toivottavasti se ei jättäisi mua pulaan tälläkään kertaa, vaan hyppäisi niin hyvin kuin se vain osaisi.

Edellisvuoden Power Jumpissa mä olin kisannut vielä Laralla, joka sittemmin oli jännevamman vuoksi siirtynyt siitoskäyttöön. Tamman ajatteleminen sai mut vähän haikeaksi – Lara oli monella tapaa mun sielunkumppani. Toisaalta vuosi sitten mä en ollut vielä nähnytkään Brania, joka oli ylittänyt odotukset ja kasvoi päivä päivältä paremmaksi, joten ehkä kaikella sitten tosiaan oli joku hämmentävä, itsensä myöhemmin selittävä tarkoitus.

Edellisvuoden Power Jumpissa mä olin varovaisesti vasta tutustunut toisen kartanon tyttöön, Josefina Rosengårdiin. Nykyisin se Josefina Rosengård oli mun tyttöystävä. Mä tiesin, että se katsoisi mun ja Branin suorituksen jännityksestä hammasta purren ja myötäeläisi mukana, kävi miten kävi, niin kuin mä tein sen suoritusten kohdalla. 

Oli hauskaa palata Branin kanssa takaisin Auburniin, mutta erityisen hauskaksi sen teki tieto siitä, että me ei viivyttäisi pitkään ennen paluuta Saksaan. Parin päivän päästä me oltaisiin taas Keski-Euroopan sykkeessä ja ratsastettaisiin päivät läpeensä, omia ja toisten hevosia, ja nautittaisiin melkein joka hetkestä. Välillä musta tuntui, etten tiennyt, haluaisinko palata siltä reissulta Suomeen enää ollenkaan.

Vuosi oli vienyt mut, Josefinan ja hevoset pitkälle ja takaisin.

Missäköhän me oltaisiin, kun ensi vuoden Power Jump koittaisi?

"Mielenkiintoinen läpileikkaus eroon hahmon elämässä edellisen ja tämänvuotisen Power Jump -kilpailun kohdalla. Aina kilpailut eivät ole vain kilpailemisesta, mutta tässä korostui myös Power Jumpin merkitys hyvin!"

"Hyvin kirjoitettu, hyvin soljuva teksti, jossa peilataan kiinnostavasti menneiden vuosien kisoihin. Alun Auburn-kuvailu maalaa kisat hengästyttävän tunnistettavasti lukijan eteen."

"Tämä tuotos sai kylmät väreet kulkemaan allekirjoittaneen selkäpiitä pitkin upeilla kuvauksillaan ja aidontuntuisilla pohdiskeluillaan!"


19. Joonas Hopealinna (VRL-12637) - Mr Smarty Pants 5594 xx VH14-006-0524 (120 cm)

"Yhdessä voimme voittaa"

Martti on itsevarma ja rohkea hyppääjä. Se ei vaadi ratsastajaltaan tukea eikä sillä ole tapana kieltää edes erikoisesteitä. Oloni on yllättävän neutraali ja rauhallinen ohjatessani kuolaimiaan pureksivan orin derbylle. Sen vahvat jalat kantavat meidät molemmat, sen tarkat korvat ovat kääntyneet ensimmäistä estettä kohti ympärillä tapahtuvasta hälinästä ja tohinasta huolimatta. Pilli vislaa lähtömerkiksi, ja Martti työntää itsensä laukkaan takajalkojensa kautta.

Sisukkuutensa ori on näyttänyt kerta toisensa perään niinä lukemattomaina kertoina kun olemme sen kanssa käyneet rypemässä maastoesteiden mutaisilla radoilla tai vieneet estekenttien puomit mukanamme. Joka kerta se nousee ylös empimättä katseessaan entistä palavampi tahto voittaa. Se hyppää säässä kuin säässä, vaikka hampaat irveessä sateen piiskatessa ja liejun roiskuessa.

Okserin se ylittää kevyesti, ja ohjaan jo seuraavalle esteelle. Martti tahtoo kiihdyttää, mutten anna. Pidätän kevyellä liikkeellä ja ori myötää kuolaimelle. Se keskittyy taas rytmiin, vesieste lähestyy hyvällä temmolla. Jos Martti saisi, se varmasti korvaisi tarkkuuden vauhdilla. Ori juoksisi itsensä loppuun, ja vielä enemmän jos se vain voisi. Koskaan ennen en ole samanlaista hevosta kohdannut joka haluaisi voittaa niin paljon kuin Martti. Ehkä siksi toimimme hyvin yhdessä.

Siitä huolimatta ori tietää tarkalleen mihin jalkansa asettaa ennenkuin se ponnistaa hyppyyn. Ojennan käteni pitkälle sen kaulalle ja lähes huomaamattani liitovaiheen ajan pidätän hengitystäni. Vesiesteestä suoriudumme puhtaasti. Taputan Marttia kertaalleen lyhyellä liikkeellä kaulalle ja etsin katseellani seuraavan esteen.

Taidosta Martin kanssa ei voinut puhua pitkään aikaan. Pahapäinen ja esteillä kuumuva ori oli pitkään mahdoton pideltävä ja sen hyppytekniikka oli karmiva. Hyvän tovin ehdin miettiä teinkö huonot kaupat sen ostaessani. Siitä on kai kiittäminen omaa sisukkuuttani että jaksoin työstää Marttia useamman vuoden, vaikka se rokottikin kisaamisesta jo valmiilla, paremmilla hevosilla.

Vaan voimaa Martilta ei ole koskaan puuttunut. Tyhmän rohkea, itsepäinen ja ajoittain hermoja raastava ori jaksaa aina pistää parastaan ja antaa kaikkensa. Ehdin jo epäillä oliko virhe ilmoittautua mukaan sen kanssa, onhan se ollut kevyellä käytöllä käytännössä lomaillen jo useamman kuukauden. Vaan ei, turhaan epäilin. Sen hengitys on vielä rauhallista kevyestä puuskutuksesta huolimatta. Sen koko keho huokuu tarmokkuutta, joka puolestaan voimaannuttaa minua. Viuhkalla se venyttää itseään, laskeutuu alas ja hetkeäkään hukkaamatta jatkaa matkaa. Lasken esteet mielessäni. Adrenaliini virtaa suonissani ja saa korvat kohisemaan.

Puristan Martin pohkeita aavistuksen. Anna mennä poika, näytä niille.
Me voimme voittaa. Tätä varten me elämme, tähän meidät tarkoitettiin. Me voimme voittaa.

"Preesens on aina piristävän yllättävä valinta! Kerronnassa on itsevarma, vahva ote, joka kietoo lukijan pikkusormensa ympärille. Erikoisempaa kuvailua, joka tuo kilpailufiiliksen, henkeään pidättävän yleisön ja maaliviivan ylittävän ratsukon ilon käsinkosketeltavaksi."

"Preesens aikamuotona tuo tekstiin jämäkkyyttä ja voimaa. Omalaatuinen, hyvin toimiva kirjoitustyyli, joka vetää hyvin ja on helppoa lukea."


20. Alex Kristensen (VRL-14365) - Orange Wood's Lovemix Z VH19-272-0015 (120 cm)



"Ensimmäisenä huomio kiinnittyy hevosen hauskaan merkkiin, kimaltaviin varusteisiin ja vauhdikkaaseen asentoon. Harvemmin nähtävä asetelma, haastava asento: hevonen edestä päin laukan tiimmellyksessä! Tausta jää ehkä turhan avoimeksi - missä katsojat, muut ratsukot, toimihenkilöt, toiset esteet? - mitä tavallaan ottaa osansa kisatunnelmasta."

"Rohkeasti valittu, haastava perspektiivi, josta vauhdin tuntu tulee hyvin läpi. Ratsukko on kuin suoraan esteratsastuslehden kannesta - nopea, keskittynyt ja voittamattoman näköinen. Plussaa auringon kimalluksen hienosta toteutuksesta."


20. Inka Lehtimäki (VRL-11016) - Whitesnake STC VH18-031-0126 (120 cm)

Nakki tammaili. Sitä Auburnin hienot puitteet vähän jännittivät, vaikka kisaajien mielestä ne olivat varmasti mahtavat. Hokkien ruuvaaminen oli tuottanut vähän päänvaivaa, koska Nakin mielestä hänen korkeutensa ei tarvinnut seistä paikoillaan eikä varsinkaan nostaa jalkojaan ilmaan. Paitsi silloin, kun niihin yritettiin laittaa suojia. Takasuojista (siis tavallisista matalista hivutussuojista) se oli ollut niin järkyttynyt, että se oli päättänyt ladata molemmilla takasillaan suoraan taaksepäin. Luojan kiitos kukaan ei osunut reitille.

Verryttelyssäkin sen oli pitänyt täpistä niin kovaa, ettei itse verryttelystä meinannut tulla mitään. Olin saanut kaksi ihan ok hyppyä verryttelyesteille, eikä musta tuntunut ollenkaan valmiilta lähteä starttaamaan meidän ensimmäistä oikeaa kahdenkympin rataa. Verryttelyn hiekkakentältä derbyyn siirtyessäkin Nakki päätti loistaa kenttähevosen rohkeudellaan ja kieltäytyä kävelemästä järkyttävän eri väriselle nurmipohjalle tutulta ja turvalliselta hiekalta, ja kun mä sitä yritin siitä käskeä, se hyppäsi kynttilänä pystyyn ja vähän mä jo toivoin, että se olisi kaatunut mun päälle eikä mun olisi tarvinnut startata ollenkaan. Selvittiin kuitenkin takaisin neljälle jalalle, ja pienellä avustuksella päästiin kentän puolelle, missä saatiinkin lähtömerkki saman tien. Sen äänestä Nakki päätti järkyttyä ja yritti pyörähtää saman tien takaisin tutulle ja turvalliselle verkkakentälle, mutta huomasi, että olisi pitänyt taas mennä eri väriselle alustalle, ja jäi paikalleen seisomaan jalat harallaan kuin Bambi jäällä.

Tässä kohtaa Nakki ilmeisesti totesi, että sen oma päättelykyky ei riittänyt pelastautumiseen, joten se yllättäen alkoikin kuunnella mua, ja päästiinkin vihdoin liikkeelle. Nakki oli ilmeisen tyytyväinen huomatessaan, että sillä oli kunnolla tilaa, ja saimme oikeastaan tosi hyvän laukan ensimmäiselle esteelle. Se oli kaiken lisäksi aika tavallisen näköinen, eikä Nakki varmaan edes huomannut, että ponnistus jäi vähän turhan kauas. Kakkoselle mä nypin sen vähän turhan lyhyeksi, huolissani siitä että Nakki tajuaisi taas olevansa kenttähevonen ja yrittäisi laukata vedestä läpi, vaikka siinä olikin puomit päällä. Tästä Nakki vähän suuttui ja esteen jälkeen pukitti protestina.

Kolmoselle lähestyminen oli aivan saatanan vaikea. Ei näin vaikeaa kahdenkympin rataa olisi missään muualla, mä olin lohduttanut itseäni jo etukäteen olettaen, että tämä rata menisi perseelleen. Nakki vähän meinasi olla kokoamatta, suuttuneena kakkosesteen lähestymisestä, mutta hiffasi onneksi, mihin oltiin menossa, ja hoiti homman itse. Kuules muikkeli, kyllä mä hoidan, se yritti mulle sanoa suivaantuneena. Nelosen molemmat osat hoituivat helposti, tavallinen sarjaeste helpolla lähestymisellä, mutta vitoselta kutoselle oli sellainen reitti, että mä olin suunnilleen varma, että me molemmat vähintään kuoltaisiin. Viuhkaa Nakki ei pitänyt mitenkään outona, pikemminkin vain helppona nousuesteenä, mutta sen jälkeen se meinasi liirata vähän turhan pitkälle, ja kutoselle lähestyminen ei ollut mitenkään päin hyvä. Asiaa ei yhtään parantanut kaareva linja seiskalle, jota Nakki ei onneksi tajunnut pitää kummallisena. Ja loppurata olikin vain helppoa sunnuntaiajelua. Siitä huolimatta mä olin tyytyväinen, ettei tänään tarvinnut hypätä yhtään enempää.

"Hevosen luonteesta paljon kertova kuvaus kisasuorituksesta. Paikoitellen jokseenkin toistavaa ja yksinkertaista kerrontaa, olisin toivonut enemmän rohkeutta käyttää esimerkiksi hevosesta eri sanoja kuin vain sen nimeä."

"Hyvää ja luonteikasta tekstiä, josta hahmo ja hevonen nousevat tunnistettavina esille. Kiinnostavia ja hauskoja kielikuvia. Tekstissä on asennetta ja sopivasti anarkismia. Hyvää työtä!"


22. Juuso Sherman (VRL-05322) - Rosengårds Pickett VH19-031-0060 (120 cm)

"Osaatko sä varmasti?" kysyin näreissäni nuorelta pojalta, joka kiristi hyörivän Pickettin satulavyötä.
Onneksi tammani oli karsinassa, niin se ei päässyt Hanneksen tuomalta groomilta karkuun. Nuori jätkä ei tainnut olla edes kahdeksaatoista ja oli vastuussa mun hevosesta. Hannes saisi kyllä viimeisen vastuun pojan koheltamisesta, koska maksoi sille - jonka nimeä en edes ollut kysynyt - kesätyöpalkkaa.
"Osaan", poika vakuutti. "Kiristin kaksi reikää."
"Jaa."

Tartuin Pickettin ohjista ja talutin sen ulos tammatallista. Ulkona kävi kovat tohina, kun ihmiset siirtyivät katsomoon odottamaan kisojen alkamista. Me oltiin ensimmäisessä luokassa, mutta viimeisimpien joukossa starttaamassa. Pysäytin Pickettin tallin sisäpihalle ja löysäsin vyötä reiällä. Poikaa ei näkynyt missään. Mokoma turhake. Laskin jalustimet ja nousin sitten satulaan odottamatta groomiani roikkumaan, mikä kuului sen tehtävään.

Pickett pyöri ympyrää samalla, kun ponnistin selkään. Sellainen se oli. Täynnä virtaa pienessä koossa. Sellaisesta mä tykkäsin. Turhan hitaat hevoset olivat tylsiä, eikä niiden kanssa noussut adrenaliini edes nilkkoihin asti. Pujotin saappaani jalustimeen ja vapautin hieman ohjastuntumaa, antaen luvan Pickettille siirtyä käyntiin. Tamma otti kierroksia myös ympärillä tuntuvasta kilpailuhengestä. Se oli huumaavaa myös itselle. 

Kävin kävelemässä maastossa alkukäynnit, jonka jälkeen pääsinkin kentällä olevaan verkkaan. Hypyt kuntoon ja Pickett kuulolle. Pikkurakettini oli valmis rataan. Se tepasteli jännittyneenä ja odottavana ympäri rataa derbyllä, kun edellinen ratsukko vielä ratsasti rataansa. Kävin mielessäni radan monta kertaa lävitse ja mietin miten voisin tehdä toisin kuin edellinen.

Sitten meidät kuulutettiin ja nostin Pickettillä laukan. Meistä seuraava saapui jo kentälle odottamaan, mutta mä näin vain jo suunnitellun radan. Pickett pinkaisi kohti ensimmäistä estettä. Hyppy ei ollut parhaimmistoa. Se oli aika hallitsematon, joten myös vesieste meni niin ja näin, kun yritin saada rakettini kuulolle. WOOOOAH! Ei noin lujaa voinut mennä sarjalle. Ihme, ettei B-osa tippunut.

Tamma ei onneksi purrut kuolainta ja heittänyt aivan ranttaliksi. Pidätteeni menivät jopa perille, kun tuli tiukka käännös, johon emme voineet vain mennä tuhatta ja sataa. Lopputuloksena meillä oli puhdas, muttei millään tasolla siisti rata. Mua ei haitannut, vaan taputin Pickettiä kaulalle. Tällaista hevosen kanssa piti olla. Vaikka se tuntui hallitsemattomalta touhulta, se tuntui hyvältä. 

"Miellyttävää, hienovaraista kuvailua hevosesta. Tapahtumat etenevät kronologisesti, ehkä hieman aikajanamaisestikin - irroittautuminen olisi voinut tuoda tarinalle lisää syvyyttä, nyt osa "aikajanan tapahtumista" tuntuu hieman täytesisällöltä. Lopun toteamus vetää tarinan kuitenkin hyvin pakettiin."

"Hyvin tyypitelty hahmo ja hyvin tyylilajissa pysyvä teksti. Kirjoittaja onnistuu kuin leikiten luomaan humoristisen sävyn, joka tuntuu luontevalta ja hahmon sisältä kumpuavalta. Hienoa, helppolukuista ja vetävää tekstiä."


22. Matteo Locatelli (VRL-14207) - Kastanjan Uthopia VH18-031-0491 (160 cm)

Se oli lämmin tuuli. Sellainen kesäinen, pehmeä. Tiedättehän sen. Sellainen, joka kutittaa mukavasti poskia. Joka lempeästi tuo vilvoitusta hellepäivään. 

Tuulenvire vaelsi leppoisana kiertäen Auburnin Kartanon. Se nappasi mukaansa punaisten ruusujen tuoksua ruusupuutarhasta ja kiersi huvimajan vierestä kohti derby-kenttää. Se nosti hymyn katsomossa istuvien ihmisten kasvoille. Päivä oli lämmin, eittämättä yksi kesän lämpimimmistä. Ilma ei kuitenkaan ollut kostea ja sitä kautta painostava. Se oli kuivan kuuma, ja se pieni tuulenvire helpotti oloa. 

Tuulahdus kulki kimon puoliveritamman korvien välistä. Se tarttui ohueen otsatukkaan ja nosti sitä varovasti. Tamma puhalsi kuumaa ilmaa sieraimistaan katsellen tutkivasti ympärilleen. "Mitä parhainta rataonnea!" ruskeahiuksinen nainen taputti kimon kaulaa hymyillen tamman selässä istuvalle miehelle. "Grazie", selässä istuva kiitti poissaolevasti. Hän keskittyi rataan, kertasi mielessään esteiden välejä ja pohti tammansa kykyä kääntyä pennin päällä. Rata oli tekninen ja hevonen nuori ja melko kokematonkin. "Hoida homma kotiin, Unski", nainen vielä supatti rapsuttaen tamman silkkistä turpaa. 

"Kiitokset edelliselle ratsukolle! Seuraavana starttausvuorossa on Matteo Locatelli tammallaan Kastanjan Uthopia!" kovaääninen kajautti ilmoille. Tuulenvire tarttui mukaan, kun Matteo ohjasi tammansa radalle. Hennosti ruusuntuoksuinen ilmavirta kulki hipaisten miehen korvantaustaa, kutittaen kypärän alta kurkkivia mustia kiharia. Se palautti tämän mieleen lapsuuden aurinkoisen Italian ja äidin hyräillen hoitamassa ruusujaan. Hetkeksi mies kohdisti katseensa kohti valkoista kumpupilvenhattaraa, joka hitaan varmasti leijaili taivaalla. Matteo keräsi ajatuksensa, ja tuuli jatkoi matkaansa valkopaitaista selkää pitkin hevosen lautasille. Se heilautti häntäjouhia ja yltyi vastaleikatulla nurmella pieneksi pyörteeksi. Unski tuntui pirteältä. Se katseli esteitä ryhdistäytyen hieman. Tamma tuskin malttoi odottaa lähtömerkkiä, se varovasti otti yhden raviaskeleen. Koetti hieman, josko ratsastaja jo myötäisi ja antaisi sen mennä. Nöyränä hevosena se kuitenkin malttoi mielensä.

Lähtömerkki. Ruskeahiuksinen nainen puristi hermostuneesti käden nyrkkiin katsomon laidalla. Kynnet painautuivat kämmeneen, joka hikosi jo valmiiksi. Ensimmäinen este oli helppo, turvallisen näköinen ja värinen. Vaivaton alku radalle, toi positiivisen vivahteen suoritukseen. Hevosen kaviot rummuttivat nurmea. Laukka oli hillittyä ja Unski herkkänä ja kuulolla. Vesieste. Pitkä sellainen. Vaati venymistä pituussuunnassa, eikä se ollut tämän hevosen vahvimpia puolia. Matteo laski askeleet tarkasti. Hän naksautti kieltään ja päästi Unskin hyppyyn. Katsomon laidalla groomi pidätti huomaamatta hengitystään. Unskin kaviot osuivat turvallisesti nurmelle, vain pieni multapaakku lensi seuraavan askeleen myötä veteen. Ilma kulki taas keuhkoissa niin ratsastajalla kuin taustatuellakin. 

Kolmannella esteellä, muurilla, Matteo teki ratkaisun, joka oli pohdituttanut häntä rataan tutustumisesta lähtien. Kun Unskin kanssa edettiin hillityn hallitusti, kului kellossa arvokkaita sekunteja. Tamma tuntui lukevan ajatuksia tänään, joten Matteo uskalsi yrittää. Hän käänsi hevosensa jo esteen päällä vasemmalle, kohti kapea väliä. Tuulenvire ei ehtinyt mukaan, se huiskaisi esteen yli kohti kentän päätyä, kun mies kimonsa kanssa oli jo menossa kohti nelosen sarjaa. Suoristus oli nopea. Unski oli himpun verran liian lähellä ensimmäistä pystyä, mutta se onnistui ylittämään esteen puhtaasti. Sarjan välissä Matteon ammattitaito punnittiin. Hän lähestulkoon asetteli hevosensa kaviot yksitellen oikeille paikoilleen, ja okseri ylitettiin helposti.

Viuhka. Tavallinen pysty olisi antanut varaa ottaa kellosta kiinni tiukalla käännöksellä heti nelosen sarjan jälkeen, mutta viuhka vaati tarkan lähestymisen. Matteo otti tilaa kiertäen yhdeksännen esteen, antoi Unskille vähän ohjaa pidentääkseen askeltaan, kunnes kokosi tammansa taas. Kolme, neljä, viisi.. Unski ponnisti hyppyyn. Tuuli nousi pehmoiseksi puuskaksi, joka lensi Unskin mukana vihreiden puomien yli. Ajatuksille ei ollut aikaa. Laskeutumisessa piti olla jo menossa vasemmalle ja esteiden välissä oli hyvin ahdasta. Herkkyytensä ansiosta Unskin laukkaa pystyi hienosäätämään paljon. Se lyhensi askeleensa, liikkui melkein paikallaan. Matteo siirsi aavistuksen painoaan, hipaisi pohkeellaan ja vaihtoi laukan oikeaan. 

Teknisin rataosuus oli takanapäin, kun hempeän hattaramainen kutoseste oli ylitetty. Matteo rentoutui hieman, vaikka puolet radasta oli vielä jäljellä. Groomikin venytteli kipeitä sormiaan, hieroi hajamielisesti kämmeneen painautuneita kynnenjälkiä. Hän tunsi tuulen henkäyksen niskassaan ja kulki sen mukana mielessään radalle. 

Hokit jättivät nurmeen reikiä. Mutapaakkuja lenteli ensin hitaasti ja esteen lähestyessä ripeämpään tahtiin. Sateenkaaren värinen ja mallinen yksisarviseste herätti muodollaan Unskissa hieman kummastusta. Se tuskin näkyi katsomoon, mutta Matteo tunsi tammansa empivän. "Go, go!" hän kannusti. Epäilyistään huolimatta Unski luotti Matteon tietävän paremmin. Se hyppäsi vähän takakireästi, mutta hyppäsi kuitenkin. 

Loput esteet menivät kuin pikakelauksella. Esteiden välissä oli tilaa pidentää askelta ja lopulta pyytää Unskia ripeämpään tahtiin. Viimeiseen väliin ja kaarteeseen laukka oli vaihdettu jo edeltävän esteen päällä. Matteo oli mielessään jo ylittänyt kahdennentoista esteen. Aavistuksen liian myöhään hän heräsi asettelemaan Unskin kinttuja viimeiselle ylitykselle. "Cretini!" mies ehti moittia itseään mielessään. Mikä amatöörimäinen virhe, lopettaa ratsastus ennen maaliviivaa! Säikähdys kulki puhalluksena katsomon viereen. Nainen tarttui siihen, pidätti henkeään. Sydänkin taisi jättää lyönnin välistä. Hevonen tuli vaarallisen lähelle estettä. Matteo patisti Unskia hyppäämään. Tamma veti jalkansa niin tiiviiksi paketiksi kuin sai, ihan kuin sekin olisi tajunnut tilanteen vakavuuden. Alastulo ei ollut kaunis, mutta sinivalkoiset puomit pysyivät kuin pysyivätkin kannattimillaan. Helpotus hyökyi Matteon läpi, kun takaa ei kuulunutkaan puomin tömähdystä maahan. Lempeä kesäinen tuulahdus tarttui ratsukon matkaan tuoden jälleen mukanaan ruusutarhan tuoksua. Matteo vilkaisi kohti taivasta. Pilvenhattara oli hävinnyt, jäljellä oli pelkkää vaaleansinistä silmänkantamattomiin. "Grazie, madre", mies ajatteli ylittäessään pitkällä laukalla maaliviivan. Kohdatessaan katseellaan tutun, lämpimän aurinkoisen hymyn kentän laidalta, sulivat Matteonkin kasvot virnistykseen. Suupielet korvia kohti pyrkien mies taputti tammansa kaulaa ja jätti derby-kentän taakseen.

"Kevyesti soljuva teksti, joka tuntuu ehkä vähän turhankin rennolta ja ajelehtivalta tämän kokoluokan kilpailuihin.  Rauhallisuus säilyy läpi tekstin ja se on mielekästä lukea, mutta se sykähdyttävä jokin jää uupumaan."

"Kiinnostava teksti ja omaleimainen, lempeä kirjoitustyyli. Teksti virtaa hyvin ja sitä on helppo lukea."


24. Mikael Gren (VRL-09386) - Beatrix v. Helmwald VH19-011-0089 (140 cm)

Oli suorastaan hämmästyttävää, miten Auburn onnistuikin tekemään vaikutuksen upealla miljööllään ja kauniilla koristeluillaan, vaikka paikka oli vain murto-osan siitä, mitä suuret kilpailupaikat ja tallit Keski-Euroopassa. Mikael antoi katseensa kiertää ympäri tallipihaa, jossa kaikki oli viimeisen päälle siistiä ja huoliteltua. Suomeen matkustaminen kahden hevosen kanssa oli ehdottomasti kannattavaa jo ihan vain siksi, että pääsi kokemaan nämä kilpailut.

Toinen syy, ehkä jopa vielä tärkeämpi kuin nämä kilpailut, oli erään tietyn vaaleaverikön näkeminen. Mikael oli seurannut silmä tarkkana tallilla kulkevia ihmisiä - ainakin sen mitä oli hevosiltaan ehtinyt - mutta vaalea perijätär ei ollut vielä ilmestynyt näköpiiriin. Mies ojensi ruunikon tammansa kisahoitajalleen ja lähti kävelemään esterataa. Vaikka Mikael kuinka yritti keskittyä opettelemaan esteiden järjestystä ja pohtimaan parhaimpia teitä ja lähestymisiä, harhailivat hänen ajatuksensa. Mitä ihmettä hän sanoisi Amandalle törmätessään naiseen lopulta? Olikohan nainen vihainen? Pettynyt? Jatkanut kylmän viileästi eteenpäin?

Mikael huomasi kävelleensä verryttelyalueelle ajatukset aivan muualla kuin radassa. Mies ravisteli päätään noustessaan Trixien selkään ja yritti keskittyä kilpailuihin. Mikä este tulikaan sen punaisen pystyn jälkeen? Ainakin ratsu Mikaelin alla oli hereillä. Se oli energinen, mutta erinomaisesti avuilla - tarkka hypyissä, mutta nopea askelissaan. Kunhan vain hän ei unohtaisi rataa.

Kuultuaan oman nimensä kuulutuksista mies ohjasi tamman derbykentälle. Aurinko paahtoi kuumana ja musta kilpailutakki tuntui hiostavalta. Ratsukko oli valmis suoritukseen. Juuri ennen radan alkua Mikael näki vilauksen vaaleista hiuksista ja itsevarmasta katseesta.

Mikä olikaan ensimmäinen este?

"Mukava ja helppolukuinen pätkä, joka kuitenkin hädin tuskin sivuaa kisoja tai kilpailufiilistä."

"Hahmon sisäinen ristiriita tuo tekstiin syvyyttä ja kiinnostavuutta. Tilanne pysyy riittävän salaperäisenä, jotta lukijan mielenkiinto pysyy loppuun asti yllä. Hyvin kirjoitettua ja rytmitettyä tekstiä."

"Vähän liiankin samaistuttava tuotos - been there, Mikael, and I feel for you!"


25. Jesse Aro (VRL-11936) - Cranleigh Cha-Cha VH15-048-0096 (150 cm)



"Väritykseltään onnistunut kuva, katsojalle jää maalausmainen fiilis. Asento poikkeavampi mitä monissa muissa, rohkea valinta. Ratsastajan ilme olisi voinut olla elävämpi."

"Hyvä kuvakulma ja väritys, etenkin hevosen etujalat ovat erinomaisesti onnistuneet. Erityismaininta näyttävästä otsapannasta ja hienosti toteutetusta esteestä varisevine terälehtineen."


26. Isabella Sokka (VRL-01288) - Balaclava xx VH18-006-0341 (140 cm)

"No niin. Onnea kilpailuun, neiti", hevosenhoitaja Aliisa Huru toivotti erityisen juhlalliseen sävyyn roikkuessaan Cavan jalustimessa satulan toisella puolella. Onneksi Huru ei sentään hienoneiditellyt, kuten tällä oli toisinaan salaisesti tapana (Aliisa ei varmaan tiennyt, että Isabella tiesi, vaan kartanon perijätär tiesi kuitenkin). Oikeastaan juuri nyt Isabellaa ei haitannut lainkaan, että vähintään puolet kentällä verryttelevistä ratsastajista tukijoukkoineen kuulivat Aliisan kovaäänisen kiekauksen. Neidittely toi tässä tilanteessa hänelle jonkinlaista henkistä arvovaltaa ja sen seurauksena itseluottamusta, joten Isabella kiitti Hurua hienostuneesti hymyillen.

Cava oli reipas, ja tuttu muutaman kierroksen kestävä "haloo olen saapunut" -hirnunta halkoi kartanon maita. Kilpatakkiin sekä valkoiseen huopaan brodeerattu 'Sokka' ei jättänyt epäilyksen sijaa kilpailijan henkilöllisyydestä. Isabella Sokka tunsikin jokaisella solullaan sekä kotikenttäedun että juuri saavutetun huomion mukanaan tuomat paineet. 

Hiekkakentällä verrytteli enemmän tuttuja kuin tuntemattomia ratsastajia, ja hetken ajan hän kuvitteli kaikkien katseiden seuraavan juuri itseään. Jopa jotkin täysin vieraat henkilöt, kuten katsomossa istuvat kaksi miestä, tuijottivat avoimesti ja näyttivät perijättären mielestä tutuilta. Epätodelliselta tuntuva tilanne sai Isabellan varmaankin hieman harhaiseksi. 

Ja tietenkin, koska kuinkas muutenkaan, Cava oli alkuun kamala. Isabella aloitti voimakkaan orinsa jumppaamisen käynnissä, sitten laukassa, sillä ravi oli haastavin saada rennoksi. Isabellan oma tamma, Ankka, oli kiimassa, ja vaikka Ankka ei ollut kiinnostunut Cavasta, ori oli kyllä hyvin vahvasti kiinnostunut siitä. Kentällä hämmennystä aiheuttavan kimon selässä keikkuvalla Rasmus Alsilalla oli anteeksipyytelevä ja keskittynyt ilme, mutta enempää Isabella ei ehtinyt heidän menoaan seuraamaan. 

Cavan laukka oli laadukas, mutta edestä täysiverinen oli kamalan raskas. Kutsu radalle tuli hämmentävän pian, ja itse asiassa Isabellan vuoro oli siskon Saksasta hetki sitten palanneen poikaystävän jälkeen. Lähtömerkki annettiin, sitten vakava nyökkäys, puolipidäte, hallittu laukannosto, hengittäminen syvään – hän pystyisi tähän, Cava oli yhä kuulolla –, ensimmäinen hyppy, sitten tiukahko kaarre vesiesteelle, voimakasta laukkaa, hyvä hyppy, muurille, taas hyvä hyppy(!), vieläkin reippaampi laukka, katse kohti kartanon nimikkosarjaa, edessä katsomo yleisöineen–

Orin raskas ratsastettavuus tuntui jo vatsalihaksissa sekä käsivarsissa, kun Isabella menetti hetkellisesti kaiken keskittymisensä. Yleisössä, silmiinpistävästi kaksistaan alarivin aivan reunassa, olivat ne kaksi miestä verryttelyn laidalta. Eivät ne mitään tuntemattomia olleet, vaan tutkijoita Kallan poliisilaitokselta! Tunnistamista seurasi järkyttynyt olotila, joka vaikutti vääjäämättä ratsastamiseen. 

Lähestyminen sarjalle oli surkea, pystyn ja okserin väliset askeleet haparoivia. Surkeaa lähestymistä seurasi huono hyppy, josta seurasi huono lähestyminen ja toinen huono hyppy, mitä seurasi lähes täydellinen paniikki. Isabella ei ehtinyt hengitellä itseään rennoksi tai palauttaa kadotettua tuntumaa, vaan sen sijaan perijätär yritti selviytyä.  Rata – hän muisti kyllä radan. Ei ollut aikaa ajatella ratsastusta ja panikoida rikostutkijoiden läsnäoloa, joten nainen yksinkertaisesti antoi rautiaan täysiverisensä laukata ja hypätä, pelkästään ohjaten tätä oikeaan suuntaan. 

Loppurata oli juuri sitä, silkkaa selviytymistä ja tiukkoja käännöksiä, mutta Isabella tuskin huomasi vaaralliseksi kiihtynyttä vauhtia. Päällimmäisenä mielessä siinsi huoli ja häpeä, vaikka perijätär takertuikin siihen kaikista pienimpään: mitättömään toivonpilkahdukseen.  Kenties poliisit olisivat vain katsomassa kylän suurinta hevostapahtumaa. Se oli täysin mahdollista, olihan.  

"Jännittävä teksti! Radan alun kuvailussa käytetty välimerkkejä tehokkaasti, ja tulee lukijallekin kummalla tavalla intensiivinen olo, kuin oikeasti seuraisi penkkinsä reunalta suoritusta. Suoritustuotoksen sitominen hahmon omiin juonikuvioihin saa myös ison peukun!"

"Kiinnostava tilanne, jota kasvatetaan taitavasti loppua kohden. Intensiteetti ja tekstin imu säilyvät hyvin. Näkökulmahahmon luonne nousee tekstistä kiitettävästi esille."


27. Jonathan Raynott (VRL-14433) - Vilanna d'Azuré VH17-031-0288 (120 cm)

Ei tee Vilalle tiukkaa
laukata mutkaan tiukkaan.
Putosi tammalta kakki
ja Isbeltä putosi lakki.
Jonny kiroaa satulassa,
Sarah naurahtaa katsomossa.

Rata on kuitenkin pian ohi,
Jonathankin tyytyväinen oli.
Vilan suoritus riitti kuskille
vaikkei ratsu ollut tuttu tai turvalline.

"Runo on aina piristävä tuotosmuoto! Jo se, että joku on valmis ottamaan haasteen vastaan ja luomaan runon, ansaitsee ison peukun. Tämä veisu sai tuomarin hörähtämään huvittuneisuudesta, ja ratsastajan persoona pilkahteli rivien välistä ilahduttavasti."

"Tyyliltään muista kilpailijoista erottuva, vauhdikas teksti. Riimittelyissä on käytetty toimivasti huumoria ja törkeyttä."


28. Rasmus Alsila (VRL-11889) - No Duchess (140 cm)

Isabellan hevonen Ankka, joka oli ollut mun mukana Saksassa kisaamassa alkukesän, oli ollut alusta saakka määrä astuttaa samalla reissulla ennen kuin se palaisi Power Jump -kisojen yhteydessä kotiin Auburniin. Ongelmana vain oli se, ettei sopivaa oria tuntunut löytyvän mistään.

Mä tiesin, että Isabella oli tarkka Ankan tulevan varsan isäoriista. Se etsi ja etsi, ja mä olin valmiina tarvittaessa kuskaamaan tamman jonnekin päin Keski-Eurooppaa astutusta varten, mutta lähtökäskyä ei koskaan tullut. Isabella etsi jotain poikkeuksellisen hienoa, ja niin paljon kuin mä halusinkin auttaa, en mä kehdannut edes yrittää heitellä omia ehdotuksia sekaan. Isabella tietäisi kyllä, mitä haluaisi, kunhan vain törmäisi sopivaan hevoseen yöllisillä Google-retkillään.

Lopulta ratkaisu löytyi paljon lähempää kuin mä olin koskaan osannut kuvitellakaan.

Isabella nimittäin ilmoitti, että tulevan isäorin nimi oli Plein de Charme E ja orin omistaja toisi sen astumaan Ankan itse.

Se olisi ollut ehkä jopa oudon hyvää palvelua, ellei hevosen omistaja olisi ollut Alexander Rosengård – mun tyttöystävän Josefinan veli. Se oli pyyhältänyt hevosineen pitkin Eurooppaa koko kesän, ja viikko ennen Power Jumpia se pyyhälsi alle vuorokaudessa meidän luokse Pohjois-Saksaan. Mä en ollut välttämättä hirveän ilahtunut Alexanderin tapaamisesta, kun mä en edelleenkään tiennyt pidinkö mä siitä vai en, mutta Ankka sen sijaan oli orista innoissaan. Hevoset hoitivat homman kotiin ja me kaikki oltiin suhteellisen varmoja, että Ankka kyllä tiinehtyisi – ainakaan yrityksen puutteesta se ei jäisi kiinni.

Harmi vain, että Ankka oli Power Jumpin koittaessa edelleen aivan järkyttävässä kiimassa. Muuten niin sopuisasta tammasta oli kuoriutunut hormoninhuuruinen hirviö, joka huusi kaikille vähänkin oria muistuttaville nelijalkaisille ja jaksoi keskittyä tekemiseen ehkä kolme sekuntia kerrallaan. Erityisen innoissaan se oli aina, kun Plein de Charme sattui kimon näköpiiriin. Mä yritin verryttelyssä ratsastaa Ankkaa reippaasti eteen, niin että se unohtaisi pörisemisen, mutta eihän se unohtanut. Tietenkään.

Niinpä mä ratsastin tulevan varsansa isän perään kuikuilevan Ankan estekentälle, kun meidän lähtövuoro koitti, ja toivoin lähinnä parasta. Ehkä Isabella olisi niin onnellinen (toivottavasti) tiineenä olevasta tammastaan, ettei sitä yksi kisatulos paljoa enää hetkauttaisi. Ankalla oli kesän ajalta muutama rusetti jo tuliaisina todistamassa, että en mä ollut ihan onnistunut sitä pilaamaankaan. Ja jos Power Jumpin startti menisi ihan penkin alle, ainahan mä voisin syyttää Alexander Rosengårdia oreineen.

"Hyvin kirjoitettu pohdinta, harmikseni itse Power Jump jää tässä liikaa sivurooliin."

"Hauska ja luonteikas teksti. Kertojahahmo on kiinnostava, samoin meneillään oleva tilanne. Tekstin rakenne on toimiva ja soljuu hyvin alusta loppuun."


29. Billy Center (VRL-02207) - Marvelous Magic 51 VH16-178-0003 (120 cm)



"Hauska perspektiivi, joka saa esteen vaikuttamaan suuremmalta kuin onkaan. Kaikki hypyt eivät aina ole täydellisiä! Onnistunut asento ja hyvät ilmeet. Esteen yksityiskohtiin panostus saa kiitosta."

"Kaunis hevonen. Ratsukon ilmeet ovat onnistuneet ja niistä paistaa sekä kisajännitys että keskittyneisyys. Hyvin onnistunut perspektiivi. Esteen varjostus olisi voinut olla voimakkaampaa."


30. Lauri Merikanto (VRL-08817) - Malachai VH18-021-0086 (130 cm) 

Kilpailupaikalla oli kuhinaa, eikä ratsujen ja ratsastajien seassa luoviminen toisille hevosille ärhentelevän trakehnerorin kanssa ollut järin miellyttävää. Laurin ilme oli vakavan keskittynyt, kun mies talutti Malachain väljemmille vesille, nousi orin selkään vauhdista ja suuntasi kohti verryttelykenttää Viljamin valmiiksi kävelyttämällä ratsulla.

Malachain kanssa oli oltava fiksu ja aina askeleen edellä. Energiaa pursuavaa orin kanssa oli turha lähteä väsytystaisteluun, sillä sen ratsastaja hävisi aina. Lauri oli työskennellyt Malachain kanssa helmikuusta lähtien ja vaikka onnistumiset oli koettu aina kotikentällä, mies tiesi orin kapasiteetin venyvän - kunhan sen vain osasi valjastaa oikeaan käyttöön.

Verryttely sujui suunnitellusti: Lauri työsti Malachaita ensin sileällä niin kauan, että ori alkoi vastata apuihin edes jotenkin kisatilanteesta huolimatta ja otti vasta sitten hyppyjä varoen muita ratsukoita. Malachain kanssa hyppyjä sai ottaa reilusti, jotta ori sai roiskia pahimmat virtansa pois ja alkoi kuunnella aika-ajoin ratsastajankin mielipiteitä lähestymisiin ja ponnistuspaikkoihin. Lauri tunsi verryttelyä seuraavien katsojien silmät selässään, kun antoi Malachain tulla okserille suuressa, ehkä holtittomalta vaikuttavassa laukassa tietäen, että machoilevan orin täytyi saada näyttää kyntensä tai se päättäisi tehdä sen radalla.

Ennen rataa Lauri kertasi mielessään radan vaikeimmat osuudet Malachain osalta. Ne olivat vesi, jolle askeleen täytyisi osua kohdalleen, sarja, jolla Laurin täytyisi antaa orin edetä tai se turhautuisi ja ottaisi turhan puomin sekä kaareva linja kuudennelta esteeltä seitsemännelle, jolle Malachai lähtisi helposti ryysäämään.

Lähtömerkin jälkeen kaikki vaaranpaikat kuitenkin pyyhkiytyivät Laurin mielestä. Se ei johtunut siitä, että mies olisi jännittänyt liikaa kyetäkseen hyödyntämään etukäteen tekemiään mielikuvaharjoitteita - ei, se johtui siitä, että Laurin oli pakko keskittyä ratsuunsa siinä hetkessä. Malachain kaviot nielivät jo derbyä, eikä yhdellekään turhalle ajatukselle ollut enää tilaa. Ei vedellä, jonka yli Malachai venytti itsensä juuri ja juuri kohdalleen osuneen ponnistuspaikan ansiosta. Ei sarjalla, johon ori mahtui leikiten Laurin ennakkospekuloinnista huolimatta.

Eikä varsinkaan linjalla, jolla Malachai yritti räjäyttää pankin kiihdyttämällä kuudennen esteen jälkeen niin radikaalisti, että Lauri joutui kääntämään orin odotettua jyrkemmin vehreälle esteelle, jota Malachai ei onneksi ehtinyt ihmetellä. Mustan trakehnerin suupielistä lensi vaahtoa ryntäille, kun se ponnisti hyppyyn hetkeäkään epäröimättä ja antoi ratsastajalleen muutaman sekunnin aikaa vetää henkeä ennen seuraavaa käännöstä.

"Pidin kielen monimuotoisesta käytöstä tässä! Hienoja vertauksia ja rohkeaa verbien käyttöä. Kisatunnelma tihkuu hyvin läpi tekstin."

"Vauhdikas teksti, josta sekä ratsastajan että kirjoittajan taito tulee hyvin läpi. Ehtaa esteratsastusmaailman ilotulitusta!"


31. Ellie von Brandt (VRL-09386) - Leafocean Zei VH13-031-0494 (120 cm)

"Se on aika jännittynyt", Ellie huokaisi ratsastaessaan kentän laidalle, jossa Sarah katseli ratsukon verryttelyä. Lefa oli ollut vireällä tuulella ja alkuun juossut pidätteitä karkuun minkä kerkesi. Vähä vähältä Ellie oli saanut ruunikon kuuntelemaan paremmin, mutta tätä menoa esteradalla kontrollia olisi aivan liian vähän. 
"Kyllä se siitä, yritä rentoutua itse vähän. älä anna sille mahdollisuutta kytätä kaikkea."
"Mmh.." Ellie mutisi ja ohjasi hevosen ravissa eteenpäin.

Ellie veti syvään henkeä ja yritti istua tiiviimmin satulaan, jotta Lefa ei juoksisi täysin alta pois. Se tuntui kiinnittävän turhan paljon huomiota toisiin ratsukoihin ja Ellie sai ratsastaa jatkuvalla aktiivisuudella pitääkseen ruunikon työskentelymoodissa. Vaikka he olivat treenanneet koko heinäkuun niin ahkerasti kuin vain suinkin kykenivät, vaikutti esterata melko haastavalta eikä epäröinteihin olisi varaa. Radankävelyssä erityiseesti vesieste ja viuhka huolestuttivat vaaleaverikköä.

Loppujen lopuksi verryttely sujui kohtalaisen hyvin. Ainakaan he eivät pudottaneet ainuttakaan puomia ja hevonen liikkui eteenpäin. Ellie odotti omaa vuoroaan vähintään yhtä malttamattomana kuin Lefa. Ruunikko olisi selvästi halunnut jo ylittää esteitä, mutta pysyi kiltisti blondin hyppysissä. Lähtömerkin saatuaan kaksikko ampaisi matkaan vähän liiankin vauhdilla, mutta Lefa tuntui hyppäävän itsevarmasti ja pian he pääsivät hyvään tasaiseen rytmiin.

Lefa kyttäsi vesiestettä ja kiemurteli ennen viuhkaa, mutta erityisesti sarjalle tuli oikein hyvä hyppy josta Ellie saattoi olla tyytyväinen. Vaikka aina olikin parantamisen varaa, nainen taputti tyytyväisenä ruunikkoa, joka oli kuunnellut apuja hyvin haastavasta verryttelyistä huolimatta.
"Selvisitte ehjänä maaliin", Sarah virnisti ja taputti Lefan kaulaa heidän ratsastaessa ulos derbykentältä.
"Noh, paremminkin olisi voinut mennä", Ellie tokaisi tyynesti ja laskeutui alas ratsunsa selästä.

"Suoraviivainen, lyhyt ja ytimekäs teksti, joka ei kuitenkaan kerro itse kilpailusuorituksen tunnelmista juuri mitään. Jäin kaipaamaan enemmän kuvailua - alun lupaava tunnelma kieltämättä lässähtää puolivälissä tekstiä, eikä lukija ehdi saamaan ratsukon fiiliksestä kiinni."

"Kesäinen kisapäivä ja huippuunsa virittynyt ratsu tulevat hyvin läpi tekstistä. Kirjoittajalla on hienostunut tyyli ja toimiva hahmo. Tekstin loppukuljetus olisi saanut olla virkkeen, pari pidempi."

"Ratsastajan ja hevosen persoonat tulivat ihanasti esiin tuotoksessa, jonka takia se painui mieleen!"


32. Lauri Merikanto (VRL-08817) - Vargaz VH19-031-0038 (140 cm)

"Hapottaako?" Heidi virnisti. Lauri siristi silmiään yrittäessään tulkita naisen olemusta, sillä brunette tuntui peittävän jotain virnuilunsa taakse.
"Hieman", Lauri puuskahti nostaen naisen tarjoaman juomapullon huulilleen. Urheilujuoman maku ei ollut kummoinen, mutta Lauri tiesi tarvitsevansa kaiken energian voidakseen ratsastaa päivänsä isoimman, järkevän ja ennen kaikkea turvallisen radan. Mies ojensi juomapullonsa takaisin ja kumartui taputtamaan Vargasin kaulaa tarkistaen samalla, että aamulla tehtyjen sykeröiden kuminauhat olivat pysyneet ehjinä.
"Hyvä", Heidi tokaisi erikoisen hymynsekaisen irvistyksen kera ja sai Laurin kohottamaan kulmiaan. "Etpähän ylpisty liikaa."

Lauri tiesi Heidin vitsailleen, mutta jäi miettimään naisen sanoja palatessaan Vargasin kanssa verryttelykentälle ottamaan viimeiset viimeistelyhypyt ennen starttiaan. Kolmella ratsulla starttaamisen lomassa oli tosiaan vaikea ylpistyä liikaa, koska kiire, apujen säätäminen eri ratsuille sopiviksi ja väkisinkin suuremmilla radoilla taipuva kunto haastoivat kisatunnelmasta nauttimista tai minkäänlaista leveilyä. Ensimmäisinä kuukausinaan Saksassa Lauri oli saanut pomoltaan palautetta siitä, miten oli toden totta ollut liian ylpeä. Saschalta saatu palaute ja yksi läheltä piti -tilanne oli saanut Laurin arvioimaan kokonaisuuden uudestaan.

Ei ollut järkeä uhrata koko uraansa alle minuutin loiston vuoksi, jos sekin päättyi omaan loukkaantumiseen tai mikä pahempaa, ratsun kilpauran pilaamiseen.

Vargas pärskähti. Lauri palautti ajatuksensa oriinsa, jonka oli oppinut tuntemaan kisatilanteissa kuin omat taskunsa. Vargas rakasti esiintymistä, vaikkei ottanutkaan niin hervottomasti kipinää kuin Laurin jo starttaama toinen ori. Vargas oli tasapainoisen kilpahevosen ruumiillistuma, jonka kanssa ratsastaja ehti tehdä radalla ratkaisuja, mutta joka meni silti yli melkein mistä vain. Se oli rehellisessä hyppääjässä niin hyvä kuin huonokin piirre, koska silloin ratsastaja oli vastuussa epäonnistumisista.

Pienestä väsymyksestä huolimatta Laurin mieli oli kirkas ratsukon ylittäessä lähtölinjan. Lauri ratsasti Vargasin huolella ykkösesteelle tiedostaen, että ainoa kivenkova tavoite oli päästä arvoluokkaan. Vargas ylitti veden rohkeasti, vaikkei kenttäratsuna yleensä joutunut hyppäämään veden yli. Laurin sisäkäsi kosketti orin kaulaa kiitokseksi, ennen kuin miehen täytyi pidättää Vargasia kaarteessa ehtiäkseen suoristaa sen kolmoselle.

"Ei hullummin", Heidi totesi solidaarisesti vaihtaen asentoaan katsomossa juuri, kun Lauri tavoitti naisen katseen ratsastaessaan Vargasin radan jälkeen kohti verryttelykenttää. Mies nyökkäsi, hymyili vähän ja vilkaisi tulostaulua, joka kertoi saman, mitä Lauri oli itsekin päätellyt: paikka uusintaan oli irronnut, aivan kuten päivän kahdella muullakin ratsulla. Huojentunut huokaus pakeni Laurin huulilta, vaikka samalla se tarkoitti huomiselle uutta, loputtomalta tuntuvaa rumbaa kolmen hevosen kanssa.

Yhdessä vaiheessa kilparatsastajan uraa se oli ollut arkipäivää, muttei ollut enää.

Onneksi Power Jump oli vain kerran vuodessa.

"Kiva kuvaus hevosen ja ratsastajan suhteesta, ja samalla pieni katsaus ratsastajan (ratsukon?) historiaan. Lopun lausahdus on varmasti kaikkien mielessä!"

"Ratsukon ammattimaisuus tulee tekstistä hyvin läpi, samoin kisapäivän tunnelma ja hahmojen välinen suhde. Menevää tekstiä, jota dialogi alussa ja lopussa tasapainottaa."


33. Luna Lefèvre (VRL-14365) - JB Palette VH17-031-0252 (140 cm)



"Mukava kuva. Hevosen ja ratsastajan asennot onnistuneita, este panostetun näköinen. Se jokin jää kuitenkin puuttumaan, kisafiilis jää vaisuksi."

"Kuvasta huokuu ratsukon motivaatio ja tahto voittaa. Työ on vauhdikas ja tasapainoisen näköinen. Plussaa liikkeen tunnusta."


34. Theodore Lindsay (VRL-12637) - Texas Hold 'Em STC VH16-012-0254 (150 cm)



"Tausta tuntuu syövän jotain pois itse kuvalta. Este tyylitelty, ratsukko myös hyvin onnistunut, mutta valitettavasti isojen kisojen fiilis jäänyt puuttumaan."

"Kaunis hevonen, siro pää on onnistunut hyvin. Kultaiset yksityiskohdat ratsukon varusteissa nousevat kauniisti värimaailmasta. Esteen varjostukseen ja taustaan olisi voinut lisätä tasoja."

35. Oskari Käkiharju (VRL-11936) - Eucarya Salt & Shotguns VH06-012-0537 (150 cm)



"Kiva kuva, josta ei vauhtia puutu. Piristävä otos esteiden välistä eikä itse hypystä. Olisin toivonut enemmän ilmeikyyttä ja persoonallisuutta, ja isojen kisojen fiiliskin jää valitettavasti vajaaksi."

"Liikkeen tuntu on onnistunut, samoin hevosen ja ratsastajan välinen suhde - ratsastaja näyttää pidättävän kuumuvaa hevosta. Hevosen rakenne on kiitettävää, erityisesti jaloissa."


36. Lauri Merikanto (VRL-08817) - Livin' Las Vegaz  VH19-011-0125 (120 cm)

Pilvet norkoilivat tallipihan yllä, kun Lauri pakkasi kolmen kisaratsunsa tavaroita hevosautoon. 
"Otithan Malachain kilpailunumeron, laitoin sen eilen valmiiksi?" Heidin ääni kysyi. Laurin katse kävi naisessa, joka oli raskaudestaan huolimatta halunnut tarjota apuaan kevyimmissä valmisteluissa.
"Otin, kiitos siitä", mies vastasi laskien mustalla hupulla suojatun estesatulan sille tarkoitettuun paikkaan. Koska Lauri ja Jeramy olivat lähdössä samalla autolla, neljän hevosen tavaroita joutui sommittelemaan kuljetusauton varustetilaan hieman tavanomaista pidempään.

"Malachai perälle, sitten Vargas, Lollo ja Vegas", Heidi luetteli. Lauri nyökkäsi ja vilkaisi Viljamia, joka oli ottanut korviaan luimistelevan Malachain liinan päähän. Ori rynnisti autoon luonnettaan alleviivaten: ei olisi ollut lainkaan Malachain tapaista kieltäytyä menemästä kyytiin, kunhan ori teki sen luonteelleen uskollisesti eli raivolla.

Neljän hevosen kanssa kisoihin lähdettäessä kisahoitajat olivat korvaamattomia. Vivia lastasi Vargasin, jolloin Jeramy sai taluttaa oman ratsunsa kyytiin ja Laurille jäi aikaa keskittyä tarkkailemaan vasta muutama viikko sitten Suomeen saapuneen Vegasin reaktioita lastaustilanteeseen. Tummanrautias seurasi muiden hevosten liikehdintää korvat uteliaasti hörössä, eikä vaikuttanut sen stressaantuneemmalta kuin muissakaan tilanteissa. Laurin mielestä Vegas oli ajoittain liiankin flegmaattinen, sillä tammaan oli vaikea saada kunnon kontaktia eikä se tuntunut välittävän ylimääräisestä huomiosta. Se piirre saattaisi kuitenkin muuttua ajan myötä ja Lauri toivoi, että saisi tammasta syksyyn mennessä irti edes pykälän enemmän.

"Oletko miettinyt verryttelyä? Malachain kanssa täytyy ottaa aikaa, mutta toki Vegaskin tarvitsee hyppyjä alle", Heidi pohti ääneen. Lauri vilkaisi brunettea huvittuneena, koska naisen äänestä kuulsi kaipuu kisaradoille - ja satulaan ylipäänsä.
"Olen", Lauri vastasi rehellisesti, koska mies oli yrittänyt räätälöidä koko kuluneen viikon jokaiselle ratsulle sopivaksi. Vegasin kohdalla se oli tarkoittanut napakoita treenejä, joiden aikana tamman oli täytynyt reagoida nopeasti pohkeeseen ja liikkua aktiivisesti eteen niin sileällä kuin estetehtävissäkin.
"Mutta suunnitelmat muuttuvat joka tapauksessa", Lauri huoahti ja korjasi asentoaan ratin takana. Lauri oli luvannut ajaa koko viikonlopun ja Heidi oli tullut tämän seuraksi etupenkille.
"Niin", Heidi hymyili ja loi Lauriin katseen, joka ei itsessään olisi aiheuttanut hämminkiä sen vahingossa huomaavan Vivian toimesta. Lauri kuitenkin tiesi, mitä ajatuksia sinisten silmien alle kätkeytyi, vaikkei sillä hetkellä halunnut analysoida kuin mahdollisia vaaranpaikkoja hitaanpuoleisen Vegasin verryttelemisessä.

Loppujen lopuksi verryttely oli helpoin osuus Vegasin kanssa, sillä vaikka Lauri oli saanut tammasta positiivisen vaikutelman rataesteiltä siinä määrin, mitä oli uudenkarhealla hevosellaan ehtinyt hyppäämään, tamma oli jäänyt puoliuneen radalla. Se oli kyllä edennyt ja suorittanut tasaisen hyvin, mutta tummanrautiaan ajoittain väläyttelemä terävyys hypyistä oli jäänyt vain haaveeksi. Toisaalta se oli vahvistanut Laurin tunnetta siitä, että valinta luokkakorkeudesta oli osunut oikeaan: uusi hevonen oli aina uusi hevonen, vaikka sen kilpailutaso olisi entisessä kodissa ollut korkeammalla.

"Päähenkilö eli suorituksen hevonen jää hieman varjoon tässä. Piristävää, että kilpailijaa ei tunnu jännittävän edessä oleva koitos, mutta samalla se syö vähän kisatunnelman kuplinnasta: vaikutelma jää vaisuksi."

"Huolellista tekstiä, jossa näkyy hahmojen takana oleva syvyys. Tekstiin on saatu upotettua käsinkosketeltavaa realismia, joka tuo lukijan eteen kirkkaan kuvan tilanteesta ja sen tunnelmasta."


37. Mikael Gren (VRL-09386) - klp Luminous Vanity VH16-031-0157 (140 cm)

Ensimmäisen lähtönsä ratsastettuaan Mikael vaihtoi lennosta toisen tammansa selkään. Nita oli vireämpi kuin Trixie, eikä sen selässä ollut varaa antaa ajatusten harhailla. Vaikka tietenkin kilpailuissa ylipäätään olisi hyvä keskittyä suorituksiin. Mikael oli lähes unohtanut radan kesken edellisen suorituksen ja kaarre kahdeksannelle esteelle oli ollut kaikkea muuta kuin sujuva. Nitan selässä miehen oli kuitenkin vaikeampi ajatella Amandan upeaa olemusta, sillä kimo tamma teki kaikkensa päästäkseen paahtamaan ympäri kenttää valtavalla nopeudella.

Mikael ohjasi Nitan derbylle vuorollaan ja vilkaisi Isabellaa, joka parhaillaan laskeutui upeannäköiseen orinsa selästä. Mies ei ollut ehtinyt nähdä naisen rataa, mutta perijätär oli epäilemättä tehnyt hyvän suorituksen. Edellisen ratsukon ylittäessä viimeisen esteen Mikael painoi pohkeensa kiinni tamman kylkiin ja kannusti hevosensa radalle.

Nita lähti kohti ensimmäistä estettä kuin tykin suusta. Se oli paljon reippaampi kuin Trixie, mutta muuttui kuumetessaan myös huolimattomammaksi. Vesieste sujui ongelmitta, samoin sarja, mutta viuhkalle lähestyminen tuli huonossa kulmassa ja Nita protestoi potkaisemalla. Lähestyminen oli siitä syystä hankala seuraavalle esteelle ja laukan rytmi katosi hetkeksi. Ratsukko kuitenkin pääsi maaliin asti, vaikka Mikael ei ollutkaan tyytyväinen rataan. Mitä amatöörien virheitä!

"Virtaviivainen teksti, joka sivuaa niin edellistä kuin tätäkin kilpasuoritusta. Toivoisin tekstien olevan ehkä enemmän "stand alone" -nyt vaikuttavat yhdeltä kahteen osaan pätkäistyltä tekstiltä. Jättää kaipaamaan lisää."

"Hyvin tiivistetty teksti, joka on kiinnostavasti yhdistetty saman näkökulmahahmon aiempaan suoritukseen. Toimivaa, virheetöntä kirjoittamista!"


KAIKEN © AUBURN ESTATE 2017–  | AUBURN ESTATE ON VIRTUAALITALLI