Kun nyt viimein olen täällä, näyttävät asiat erilaiselta kuin olen aina kuvitellut.
Tuuli pörröttää mitenkuten sutaisemaani poninhäntää, kun kurkistelen ympärillä aukeavaa pihaa katsomon yläriviltä. Häikäisee. Tuntuu siltä, kuin yrittäisin katsoa vääristävän linssin läpi: derbykenttä on isompi kuin ajattelin (huomattavasti, en ole koskaan edes kuvitellut että kenttä voisi olla näin suuri), välimatka maneesiin ja kartanoon taas paljon pienempi. Pääni kompuroi kehoni perässä eikä ymmärrä, että todella olen täällä.
Huomattavasti luulemaani pidempi Amanda Sokka kulkee verryttelykentän viertä näyttäen tärkeilevältä – miksi, en tiedä. Hänen jaloissaan narisevat saappaat, joiden mustasta pinnasta aurinko kurkistaa takaisin.
Puristan kisaohjelmaa käsissäni. Amandan koppavuus on aina ollut kuin lisämauste, sellainen jälkimakuna tuntuva potku, jonka varaan on hauska juonia asioita. Nyt kun oikeasti näen hänet en voi kuin toivoa, ettei hän koskaan kohdista koppavuuttaan minuun.
Mutta hän ei edes huomaa minua. Olen yksittäinen katsoja yksittäisenä kisapäivänä seuraamassa yksittäistä luokkaa, jota katsomaan on pakkautunut sivumennen sanoen huomattavasti enemmän ihmisiä kuin olin odottanut.
Radan puolivälissä huhkii iso perusruunikko hevonen, joka lähestyy juuri makoisansinistä Hortensia-kolmoissarjaa korvat tiukassa hörössä. Vilkaisen kisaohjelmaa, vaikka tiedän, mitä odottaa. Tämä ratsukko, ja sitten –
Minun ei tarvitsekaan odottaa kauaa, että tämä sitten tapahtuu. Ehdin tuskin nostaa katsettani ohjelmasta, kun sivuportille ilmestyy pieni ratsukko.
Tuntuu, kuin katsoisin parasta ystävääni ensi kertaa vuosien erossaolon jälkeen. Tai sisarta, josta olen kuullut tarinoita koko elämäni, mutta jonka vasta nyt tapaan. Jotakin tippuu sisälläni, ei suinkaan vastenmielisellä tavalla – tippuu ja jää leijumaan, kuin vesihöyry, joka hiljalleen kihoaa kurkun kautta silmien taakse.
Salma on yllättävän pieni ja jäntevä. Hän selvästi leikkaa hiuksiaan useammin ja paremmalla kampaajalla kuin minä – siinä missä itse olen vetänyt tukkani sinisellä scrunhiella jonnekin niskan ja päälaen välille, voi hänestä aistia vastapestyjen hiusten ja puhtaiden vaatteiden turvallisen tuoksun.
Tuossa on ihminen, jonka minä olen luonut 18-vuotiaana.
Hän on minun paperille painettu kaksoseni, minun salainen siskoni. Tuossa kentän portilla on kaikki se hyvä, jonka melkein kymmenen vuotta sitten päätin kääntää itsestäni valoon ja ikuistaa. Olen kulkenut hänen olkansa takana tallipihalla, kisoissa ja leireillä, ojentanut sydämeni mukaan kun hän rakastui ja varjellut häntä tavalla, jolla ketään toista luomaani ihmistä en ole varjellut.
Tajuan poskillani valuvat kyyneleet vasta, kun vieressä oleva suippoviiksinen mies vilkaisee minua pitkään. Kyynelverhon läpi näen, miten Salma taputtaa Bonnien kaulaa nopeasti, melkein hajamielisesti. Vatsassani hytkähtää. Tuon eleen minä olen kirjoittanut hänelle, samoin kuin sen, miten hän nyt nyökkää tuomarille toinen poski vaivihkaa hymykuopalle painuen. Käsittämätöntä.
Bonnie on kuin luonnonvoima, kun se hyppää. Miten en ole koskaan tajunnut, millaisen hurrikaanin selkään olen Salman kirjoittanut – miten rohkeaksi olen hänet pakottanut! Puristan ohjelmaa käsieni välissä, kun Salma tyynen viileästi ohjaa Bonnien esteeltä toiselle. Poni on kaunis, sen virtaviivaiset lihakset näyttävät soljuvan kiiltävän karvan alla. Minäkin rakastaisin sitä, jos olisin Salma.
Tai niinhän minä rakastan, vaikka olen minä. Sekä yhdessä että erikseen he ovat turvasatamani. Kun olen yksinäinen ja väsynyt, ovat Salma ja Bonnie aina tallikujan päässä odottamassa. Lukemattomia kertoja he ovat vieneet minut sinne, missä muistan ne hyvät asiat, jotka kauan sitten kuiskasin Salman korvaan herättäessäni hänet henkiin.
Rata loppuu.
Haluaisin nousta ja mennä puhumaan Salmalle, tai päästä hipaisemaan Bonnien hiostunutta karvaa. Sydämeni tykyttää niin, että en ole kuulla seuraavana starttaavan ratsukon nimeä.
En kuitenkaan nouse. Kilpailuhumu ympärilläni jatkuu – ihmiset taluttelevat hevosia, selkäni takaa verryttelyalueelta kuuluu huudahduksia ja makkarakojun nokinen tuoksu leijuu kohti kenttää. Salma katoaa Bonnien kanssa ihmis- ja hevosvilinään. Käännän katseeni nähdäkseni auringossa kuumuutta hohkaavalta tulostaululta Salman ja Bonnien ajan –
– ja sitten istun tässä, upottavalla sohvalla siniviolettiruudullisen viltin alla. Tuuletin hurisee hiljaa, viereisestä huoneesta kuuluu olympiaselostajan hillityn innostunut ääni. Näppäimistö tuntuu hionneen kisaohjelman jälkeen viileältä sormenpäissäni. Käteni lepäävät hiljaa paikallaan.
Ja sisälläni on lämmin.
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ kokonaisuus – ensireaktio oli "vau!"
⭐⭐⭐⭐⭐ persoonallinen kertojanäkökulma
⭐⭐⭐⭐⭐ luonteva, mieleenpainuva Kekseliäästä kertojakulmasta kirjoitettu, koskettava ja erottuva teksti. Mukana kilpailuiden tunnelmaa ja kauniita, harkkituja sanavalintoja. Viimeistelty vaikutelma!
Yllättävä kertojavalinta, hyvällä tavalla! Suu loksahti auki kun alun pähkäilun jälkeen ymmärsin, kuka tätä tarinaa kertoo. Ihastuttava, jopa henkilökohtaiselta tuntuva tarina, jota oli todellinen ilo lukea. Erinomaisesti toteutetun tunnelman ja kerronnan vuoksi tarinasta välittyy aito rakkaus ratsukkoa kohtaan, sekä se etenee hyvässä, selkeässä tahdissa. Tästä ei puuttunut mitään – kokonaisuudessaan erinomainen.
Voihan Salman äiti! Oliko kisapaikka liian kaukana, eikö aikataulu sattuneet passaamaan vai oliko taustalla kenties jokin muu syy, miksi rouva Salmaa ei nähtykään kannustamassa tätä erityisen rakastettua kaksikkoaan kisakentän katsomossa? Salmalla ja Bonniella näytti rata menneen muuten kyllä erittäin luontevasti, katsomoa saattoi osin hyvinkin jännittää enemmän kuin itse ratsukkoa. Siinä on varmasti parivaljakko, jonka monet nuoret ovat asettaneet itselleen tähtäimekseen ja ihan syystä! Voisiko Salman äiti ollakaan tytöstään enää ylpeämpi? Ei ainakaan tämän loistokkaasti ansaitun tuloksen jälkeen.
No tässähän tuotoksessa oli varsinainen plot twist lopussa, jota ei olisi voinut alkuun ajatellakaan. Aloitus oli vahvaa, jossa tekstiä oli maustettu hienosti kuvailemalla; olisi voinut kuvitella olevansa ihan paikan päällä ja sitähän tässä tekstissä selvästi haettiin. Ehkäpä sen takia tekstin lopussa saattoi pystyäkin tuntemaan ripauksen haikeutta, mikä toikin tuotokseen sitä jotain, jolla onnistuttiin viiteen tähteen lopulta pääsemään. Erinomaisesti kirjoitettu, mieleenpainuvaa tekstiä. Erottuu massasta, kun tarinaa ei kerrotukaan ratsukon näkökulmasta. Bonusta siitä.
Suussa maistuvat Sahara ja suomalainen selluloosa. On mahdotonta nousta sängystä, kun keuhkot tuntuvat metallisen kylmiltä ja liikkumattomilta tavattoman raskaiden kylkiluiden suojissa. Ryske ovella ei lakkaa. Alexander tahtoisi sulkea silmänsä ja lakata tuntemasta mitään, mutta tuijottaa suurin silmin kattoa ja tuntee kokonaisen elämän edestä asioita, jotka eivät kysele lupaa asettuessaan lamaannuttavaksi verhoksi hänen ympärilleen. Sormet nytkähtävät; ne puristavat lakanaa, jonka viileys on muisto vain.
"Aksu, nyt ylös sieltä! Power Jump -päivä ja äijä vaan koisii!!" Aliisa Huru on äitynyt kirkumaan, ja jos ääni kantautuukin vaimeana Alexanderin korviin, varmaa on, että hevosenhoitajan ääni kaikuu käytävällä, jolla hän seisoo vaihdellen vilkkaasti painoa jalalta toiselle. Sokkain (kaukaisena, mutta kuitenkin) serkkuna Alexander Rosengård on tietenkin kutsuttu kartanon vieraaksi, ja siinä missä mies itse solahtaa kartanomiljööseen ja konventionaalisiin tapoihin syntyperäisellä luontevuudella, hänen hevosenhoitajansa ei voisi vähempää piitata soveliaasta käyttäytymisestä.
Alexander urahtaa ja nousee jäykästi ylös. Silmissä väikkyy. Kylmyys rintakehässä on vähällä pysäyttää hänet. Aliisa jatkaa vaativaa paukutustaan, hakkaa varmasti ovea molemmilla nyrkeillään, ja ellei hän nyt avaa hevosenhoitajalleen ovea, on piru irti merrastaan. Aliisa varmasti loukkaantuu ja jättää Alexanderin pärjäilemään yksin Quentinin kanssa. Juuri nyt mies ei todellakaan pärjäisi yksin edes kokeneen kilpaorinsa kanssa – ei minkään hevosen tai edes ilman hevosta.
"– ei tässä ole koko päivää... no hitto vihdoinkin! Mä jo ajattelin murtaa oven! Tai soittaa poliisit!" Aliisa papattaa pelmahtaessaan sisään hienostuneeseen huoneeseen. "Ja sitten mun mielessä kävi myös, että mähän saatankin tehdä tässä itsestäni naurettavan, jos sä oletkin jo mennyt talleille lämmittelemään Quentinia mitään sanomatta ja mä täällä hakkaan sun ovea niin kuin odottaisin löytäväni sisältä elvytystilanteen."
Alexander ei vastaa. Aliisan energia tuntuu villisti pyörteilevältä trombilta vapautuessaan huoneeseen. Siltä se tuntuu lähes aina, ja mies on oppinut kaipaamaan sitä; nojautumaan hevosenhoitajansa horjumattomaan pirteyteen, rohkeuteen ja päättäväisyyteen.
"Herran tähden minkä näkönen sä oot!" Aliisa puuskahtaa yhtäkkiä ja siristää silmiään tarkastellessaan työnantajansa kelmeitä kasvoja ja niiden häkkiin ahdettua eläintä muistuttavaa ilmettä.
Alexander hengittää. Sisään. Ulos. Mekaanisesti. Kohta helpottaa. Aliisa on täällä. Aliisa ei anna aikaa murhehtia.
Aliisa ei myöskään holhoa häntä, vaan antaa tulla täyslaidallisen.
"Minkä takia sä vitun tollo olet mennyt ryyppäämään itsesi tuohon kuntoon päivää ennen Power Jumpia? Sun pomosi kuohii sut! Muistatko, Karla Falkencreutz, pitkä ja kivikasvoinen nainen, jonka nimiin ja hevosella sä ratsastat ja joka tahtoo tuloksia ja joka maksaa sulle —"
"Aliisa", Alexander sanoo niin hiljaa, että muhkeahiuksisen hevosenhoitajan puhetulva katkeaa. Paksuja hiuksia siirretään pois korvan edestä, ihan kuin Aliisa ei muuten kuulisi pomonsa ääntä.
"Mitä?"
"Mä en oo juonu mitään."
"Mitä sä sitten olet vetänyt?"
Keskusteluun syntyy tauko. Miehen katse on tyhjä ja välttelevä. Naisen hartiat kiristyvät ja kohoavat, kun hän odottaa vastausta kysymykseensä. Hemmetin Alexander, ajattelee Aliisa, sen on saatava pakkansa kasaan, sillä Alexanderin työllisyystilanteesta riippuu nykyään myös hänen oma elantonsa. Suostuessaan muuttamaan tästä samaisesta kaupungista, vakituisesta työstä ja vähän vähemmän vakituisista ihmissuhteista Alexanderin mukaan kiertolaiselämää viettämään Aliisa etsi seikkailua, mutta ei enää varsinaisesti vaarantuntua. Ne ajat ovat jo takana.
"Kakista ulos!" Aliisa Huru vaatii painokkaasti.
Alexander joutuu työntämään vastauksen suustaan:
"Paniikki."
"Mitä?"
"Ahdistaa. Paniikki."
"Sulla vai? Mitä, miten ihmeessä?"
"Mun on pakko sijoittua!" Alexander ärähtää, eikä Aliisa ymmärrä. "Nää on mun kolmannet Power Jumpit. Pakko pärjätä."
"Olishan se kiva bonus ja Karla olisi tyytyväinen", Aliisa aloittaa, "mutta sitä mä en ymmärrä, miksi se on sulle nyt niin iso juttu."
"On se iso juttu."
"Niin mutta miksi? Olethan sä ennenkin möhlinyt kisoissa ja kohauttanut vaan olkias ja jatkanut eteenpäin. Aina tulee uusia kisoja, muistatko? Niin sä itse aina sanot", muhkeatukkainen hevosenhoitaja sanoo napakasti.
"Mutta helvetistäkö minä tiedän, tuleeko uusia kisoja!" Alexander poikkeaa käyttäytymismalleistaan ja lähestulkoon huutaa. "Ihan niin kuin sä sanoit — minä ratsastan toisen ihmisen nimiin ja toisen ihmisen lompakon turvin! Quentin on Karlan hevonen, ja Karla pistää hemmetin paljon toiveita näihin kilpailuihin, koska meidän Power Jump -historia on mitä on. Tänä vuonna meidän on pakko tarjoilla yhden sijasta kaksi huippusuoritusta — enää ei riitä, että kutsuvierasluokka menee hyvin. Nyt meidän täytyy vihdoin näyttää kykymme myös arvoluokassa, Karla sanoi niin itse."
Alexander hengittää kiivaasti ja hänen silmissään palaa.
"Ja nyt taso on kovempi, Quentin ei enää ole nuori hevonen ja me ei olla mikään tuore, yllättävä ratsukko. Tänä vuonna kaiken on mentävä ihan nappiin tai ensi vuotta ei välttämättä tule. Käy niin kuin Grosvenorin kanssa. Markus on kärkkynyt Quentiniakin jo pitkään, ja hei, can't blame him. Mä en ole koskaan ratsastanut niin hyvällä hevosella kuin Quentin. Totta kai Markus ottaisi Quentininkin koska tahansa ratsuremmiinsä, ja jos mä taas möhlin arvoluokan, niin siinä käy!"
Aliisa katselee Alexanderia niin kuin näkisi hänet ensimmäistä kertaa. Ja tavallaan niin onkin, sillä tällaisena hän ei ole Rosengårdien kukkopoikaa kuunaan tavannut. Eihän Alexander hermoile koskaan; mies on liian etuoikeutettu sellaiseen ja luottaa aina laiskanpulskeasti siihen, että kävi miten kävi, hän putoaa aina jaloilleen tai vähintäänkin nostaa itsensä takaisin sukunsa, suhteidensa ja rahojensa turvin. Mies on aina ajatellut ansaitsevansa kaiken. Tuntuu vieraalta ajatella, että Alexander Rosengård pitää Quentin Quirea liian hyvänä hevosena itselleen, sillä koskaan ennen ei liian hyvää ole ollut olemassakaan.
"Ei", Aliisa katkaisee miehen tunteidenpurkausta seuranneen hiljaisuuden. "Mä en nyt suostu uskomaan, että sä olet näin romuna. Sä et ole se ihminen, joka sortuu menestyspaineiden alla. Et tänään etkä koskaan. Se Alexander, jonka mä tunnen, elää voitontahdolleen. Olkoon Power Jumpit tai Perähikiän puskaratsastajien pulkkaratsastuskilpailut, sähän astelet areenalle viileänä ja valmiina voittamaan."
Sitten nainen katsoo Alexanderia silmiä siristäen.
"Ja tiedätkö mitä? Mä en usko, että sun kisahermoja rassaa Karlan odotukset. Ite sä itsellesi paineita laitat. Menisit vaan sen sijaan nauttimaan kisatunnelmasta nätissä kartanomiljöössä ja siitä, että Quentin on paras hevonen, jolla sä oot koskaan kilpaillut. Syteen tai saveen!"
Alexanderin suupieli nytkähtää hieman. Taattua Aliisaa! Vaikka homssunluontoinen ystävätär ei olekaan perinteinen jokaisesta yksityiskohdasta säntillisesti huolehtiva superhevosenhoitaja, hän on taas kerran muistuttanut siitä, miksi Alexander halusi naisen tiimiinsä. Aliisa Huru pitää huolta suurista linjoista ja sitäkin suuremmasta egosta, joka valloilleen päästessään olisi tuon tuostakin vähällä syöstä Alexanderin itsekeskeiseen epätoivoon.
"No joo", kilparatsastaja sanoo lopulta. "Vaikka mä en kyllä pidä savesta."
"Ei sitä syttäkään kai kannata tavoitella, vaikka mulla ei ole kyllä aavistustakaan, mikä se oikein on", Aliisa myöntää.
Alexander naurahtaa kuivasti.
"Oletko sä nyt valmis kohtaamaan kilpailupäivän?" Aliisa kysyy.
"Ehkä vähän enemmän kuin aikaisemmin", Alexander sanoo, vaikka tunteekin hampaiden puristuvan toisiaan vasten, kun mielenperukoilla välähtää kirkas ymmärrys siitä, kuinka kovasti hän tahtoo vihdoin voittaa.
"Hyvä. Mennään sitten. Mutta laita nyt herran tähden vaatteita yllesi ennen sitä", Aliisa Huru komentaa, ja vasta silloin kumpikin tiedostaa, että toinen heistä toden totta on likipitäen alaston. Alexanderilla ei koskaan ole ollut toista yhtä platonista ystävyyssuhdetta, ja äkisti hän on loputtoman kiitollinen hevosenhoitajavalinnastaan, vaikkei osaakaan koskaan ilmaista Aliisalle, kuinka paljon arvostaa tämän kykyä kohdata hänet vain ihan tavallisena Alexander Rosengårdina.
Saatuaan ylleen valkoiset ratsastushousut, kiiltävät saappaat ja uutuuttaan hohtavan kisapaidan mies katsoo itseään peilistä ja näkee pätevän, ammattimaisen kilparatsastajan. Jos ei täriseviä käsiä oteta lukuun, hän on juuri se uskottava ammattilainen, jollaiseksi on itsensä vuosien myötä rakentanut. Se tunne vahvistuu, kun Alexander kaksikymmentä minuuttia myöhemmin katselee Quentin Quiren hienopiirteistä päätä, koreana kaartuvaa kaulaa ja linjakkaita jalkoja. Aliisa on lähdössä kävelyttämään oria ratsastuspuistoon, ja vaikka hevonen vireä ja valpas, edes suurkilpailumiljöön määrätietoinen kuhina ei saa sitä hermoilemaan.
Ellei Alexander luotakaan täysin itseensä, hevoseensa hän uskoo senkin edestä, hän muistaa – ja antaa paniikinrippeiden liueta. Tässä taistossa hän ei pidä rintamaa pystyssä yksinään. Hänellä on tukenaan Karlan rahat, Aliisan käytännönläheinen optimismi ja Quentin Quiren loputon laatu ja lahjakkuus, ja ellei niillä aseilla pärjätä, niin sitten ei millään. Syvän hengityksen myötä Alexander ymmärtää olevansa valmis jälleen yhteen Power Jump -koitokseen.
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ tarinallisuus, omaperäisyys, nokkeluus
⭐⭐⭐⭐⭐ luonteva, mieleenpainuva
⭐⭐⭐ dialogi Huh, mikä aamu! Tunteita nostattava tarina, jossa todella hyvää dialogia!
Hieno ja mieleenpainuva, taitavasti ja huolellisesti kirjoitettu teksti! Tilanne on omaperäinen ja inhottavan uskottavasti kuvailtu. Hahmojen kemia toimii ja kilpailutunnelma välittyy vahvasti. Koukuttavaa ja kutkuttavaa luettavaa, kauniita sanavalintoja ja nokkeluuksia!
Nyt jos koskaan on hevosenhoitaja todistanut kyllä oman arvonsa. Aliisan oli varmasti aikamoista kohdata tuollainen näky heti aamusta ja vieläpä yhtenä tärkeimmistä kisapäivistä. Joutuu Aksu kiittelemään naista kyllä ihan kunnolla, sillä kun ratsukko viimein kisakentille ilmestyi, oli miehen kasvoille ilmestynyt väriä ja katseesta pystyi selvästi näkemään päättäväisyyttä. Kädet tosin saattoivat edelleen aavistuksen täristä. Sanat olivat siis selvästi menneet perille, ja onneksi niin, koska tämän parivaljakon tulos olikin päivän päätteeksi hyvin korkealla. Tuomareille se ei tietenkään tullut yllätyksenä, Alexanderihan näytti ihan oikealta urakilparatsastajalta hyppiessään tämän upean elegantin rautiaan orinsa kanssa päivän Master -sarjan rataa. Aliisa olisi oikeutettu palkankorotukseen vähemmästäkin.
Todella mielenkiintoinen ja viehättävä tuotos, joka loistaa taidokkaalla dialogilla ja erilaisella, mutta ehdottomasti mieleenpainuvalla tarinamaisella sisällöllään. Erittäin vahvaa suoritusta siis tämänkin vuoden PJ -kisoissa, kuten pystyi jo etukäteen arvuuttelemaan. Sen sijaan että tuotoksessa olisi käsitelty ratsukosta nykyhetkessä kuten suuressa osin tämän vuoden tuotoksista, oli tässä nimenomaisessa tekstissä onnistuttu tuomaan keskiössä oleva kaksikko erittäin hienosti esiin hyvin erilaisella tavalla. Ja se todella myös toimi. Paljon plussaa siitä! Täydellisesti tehtävänantoa vastaavan tekstin lisäksi tähän oli saatu mukaan myös juonta, mikä lisäsi ehdottomasti lukukokemusta ja jätti tuomarille kaipuun lukea lisää tämän kaksikon seikkailuista myös tulevaisuudessa. Onnittelut tuntuu olevan myös kohdillaan (vaikkei lopullisista tuloksista juuri tällä hetkellä olekaan tietoa).
Emilo katsahtaa työkaveriaan, joka mittailee katseellaan punaista muuria. Suomalaiskollega ei kuulosta saati näytä lainkaan yhtä vaikuttuneelta kuin sanat antaisivat olettaa. Radan viimeinen este saattaa olla massiivinen, mutta on kuin se ei herättäisi Rosengårdissa minkäänlaisia tuntemuksia; pelkän toteamuksen vain.
"Yeah", Emilo äännähtää, ja tuntee kurkkuaan kuivaavan, muttei oikeastaan ole itsekään huolissaan radan päättävästä muurista vaan jostakin aivan muusta. "Honestly, I'm more worried about the first jump."
"What, why? A simple vertical", Alexander tuhahtaa ja tähyää peikonlehtipystyn suuntaan.
Työkaverin ei tietysti tarvitsekaan vaivata päätään yksinkertaisella pystyesteellä. Alexanderin hevonen on aivan erilainen kuin Emilon: Emilon ratsastamalle Copperfrostille radan avaus suoraan poispäin verryttelyporteilta ja muiden lajitovereiden turvallisesta seurasta saattaa aiheuttaa keskittymisvaikeuksia. Cody on herkkä hevonen. Yleensä se loksahtaa kyllä hyppäämään päästyään suoritustunnelmiin eikä enää sekoile pienimpien häiriötekijöiden vuoksi, mutta Emiloa epäilyttää, mahtaako se ehtiä havahtua herkkiskuplastaan ennen radan ensimmäistä hyppyä.
"I'd say if we're clear after the water – assuming he's willing to go to the water in the first place – it should be smooth sailing from there", Emilo tuumaa luottavaisesti, vaikka alkurata tarjoaakin hänen toisinaan empivälle hevoselleen pari kinkkistä tehtävää pureksittavaksi.
"That's a lot of ifs", kollega sanoo muina miehinä ja antaa sileän hymyn hiipiä kasvoilleen.
Euh, äännähtää Emilo mielessään, ja sitten argh. Olisihan pitänyt arvata, ettei Alexanderilta pitänyt odottaa rakentavaa saatikka kannustavaa panosta keskusteluun. Omaksi onnekseen Emilo Belcotte ei ole taipuvainen huolestumaan turhasta. Hän saattaa olla hulvattoman nuori matkatakseen maailmaa ympäri esteratsastuksen ammattilaisena ja näyttää suurisilmäiseltä teinipojalta, mutta hänen mielensä ei ole enää yhtä nuori kuin silkoiset posket.
Lähestulkoon keskenkasvuinen miesratsastaja kohottaa hetkeksi katseensa lippuriviin, jossa jokaisen Power Jump -kilpailijan maan lippu on edustettuna. Oma tuttu trikolori herättää paitsi isänmaallisuuden, myös itsevarmuuden: Emilolla on jotakin suurta ja mahtavaa, mitä varten ratsastaa paremmin kuin koskaan ennen.
Hän ratsastaa maalleen, josta on loputtoman ylpeä.
Toista on kotimaataan ja suurinta osaa sen kansasta junttimaisina pitävän Alexanderin laita, Emilo ajattelee miesten jatkaessa radankävelyään vielä hetken ajan, vaikka etäisyydet onkin jo mittailtu ja kaarteet painettu tarkasti mieleen. Mitä painaa urheilijan henkilökohtainen kunnianhimo koko maataan harteillaan kantavan ratsastajan tahtotilan rinnalla? Köykäinen motivaattori. Tyytyväisenä Emilo Belcotte kuittaa tämänkertaisen mielipelin omiin nimiinsä, vaikkei voitostaan Alexanderille numeroa teekään; antaa toisen luulla, että voitto on hyppysissä.
Pianpa tuloslistoilta nähdään, kuinka käy.
"Nice course. May the best man win", heidän seuraansa toviksi liittyvä kolmas tiimin jäsen, Markus Asplund, tokaisee pitkän kokemuksen sallimaa rentoutta äänessään ja olemuksessaan.
"Or horse", maansa lisäksi jaloja eläimiä koko sydämestään rakastava Emilo korjaa.
"Or woman", puuttuu puheeseen ohi kulkeva Iso-Britannian värejä kilpailupaitansa rintapielessä kantava upea punapää, joka saa Emilon sydämen hypähtämään viimeistään nauraessaan heleästi toteamuksensa perään.
"Yeah... woman", nuori ranskalainen lähestulkoon huokaa, kun englantilainen kilpakumppani katoaa ratsunsa (joka, kuten Emilolle hänen suureksi mielihyväkseen myöhemmin selviää, on sukulinjoiltaan ranskalainen) luo.
Alexanderin pahansuopa nauruntuhahdus ja silmien juuri ja juuri havaittava pyöräytys eivät jätä arvailun varaan, kuinka säälittävänä hän työkaverinsa haikailua pitää... mutta eikös vain hänkin vilkaissut punapään perään ja vieläpä omalla mittapuullaan hivenen uteliaankin näköisenä? Ah, mielipelejä!
Ehkä, Emilo ajattelee toiveikkaana, ehkäpä myöhemmin nähdään tässäkin asiassa kuinka käy. Onhan tässä kilpailuiden lisäksi edessä myös railakkaat after ride -kemut. Niiden aika ei kuitenkaan ole aivan vielä; ennen viehättävää punapäätä ja samppanjamaljoja täytyy keskittyä Copperfrostiin. Se nimittäin ei aivan ilmaiseksi tarjoile Emilolle päivän radalta suoritusta, jota ei tarvitse jälkikäteen häpeillä.
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ mielenkiintoinen, tiimikeskeinen
⭐⭐⭐⭐⭐ tilanne, kerronta
⭐⭐⭐⭐ kokonaisuus Ratakävelyitä oli hyödynnetty tuotoksissa yllättävän vähän, joten teksit jäi mieleen jo tilanteellaan. Kirjoittaminen on sujuvaa ja tuotos rakentuu kauniisti idean ja otsikon ympärille alusta loppuun. Oli myös hauskaa joutua itse tutkimaan lähtölistoista, kenen punapään perään siellä oikein haikailtiin!
Ah, mitä tunnelmaa! Jännitystä, toverillista kisailua, hevosia, ihmisiä, haaveita, toivoa.. Tässä on kaikkea mitä kisatarinalta voisi pyytää ja vielä vähän enemmän.
Emilon kisatiimin jäsenet tuntuu olevan varsin kovatasoisia ja kilpailuhenkisiä, eikä näköjään pelkästään kisakentillä. Kaksikolta täytyy varmasti löytyä suhteellisen paljon taitoa ja osaamista noinkin nuoreksi ratsastajaksi, kun ovat onnistuneet lyöttäytymään yhteen näinkin taidokkaiden ratsastajien kanssa. Tiimin (mahdollisesti) nuorimpana oleminen tuo varmasti omanlaisia vaikeuksia elämään, mutta kunnioitettavasti Matteo tuntuu ottavan haasteet vastaan. Eikä Copperfrostikaan vaikuta olevan mikään helpoin kilparatsu. Vaikuttavaa omistautumista omalle maalleen, eikä olisi ihme jos tämä ratsukko nähtäisiin useamminkin kisasijoituksilla.
Hei, kisojen ensimmäinen rival -stoori tähän mennessä, eikä todellakaan mitenkään huonosti toteutettu! Teksti oli kirjoitettu mielenkiintoisesti ja se keskittyi hyvin oman tiimin hahmoihin, samalla kurkaten heidän ajatuksiin ja asenteisiin. Kiva huomata, että myös tässä tuotoksessa oltiin pysytty uskollisena Codyn luonteelle; toi tekstin yleisilmeeseen ehdottomasti omaa persoonaa. Rival -luonteiset tarinat näkyy yllättävää kyllä jääneen vähille käytölle, joten se auttoi ehdottomasti tarinan jäämistä tuomariston mieleen vielä jälkeenpäinkin. Pienellä panostamisella itse ratsukkoon olisi saanut tämänkin tuotoksen nousemaan viidennelle tasolle.
"Seuraavana radalla 36-vuotias Saksan edustaja Alexiina Center hevosella Pluto. Näin korkealla tasolla harvemmin kisaa arabialaisia täysiverisiä, mutta kieltämättä tällä hevosella on hurja ponnuvoima – katsokaa nyt, miten hyppää –!"
"Hieno tekniikka, hieno tekniiikka..."
"– ja nopea laukka. Suoritus etenee joutuisasti, mutta varmasti, näyttää hyvältä–"
"– ja sen verran vielä, että Plutohan on kuuluisan arabisiittola Al-Qidran kasvatteja –"
"Aivan. Sieltä on useita menestyneitä, korkealuokkaisia hevosia...Ooh, mikä loikka! Hyppy lähti hyvin kaukaa, mutta uskomaton pieni ruunikko venyi kuin venyi okserin yli, upea hevonen, kerta kaikkiaan..."
"Sarjaesteet ylittyvät hyvässä tahdissa, tiukka mutka –"
"Tämän ratsukon vahvuus ovat tiukat tiet lennokkuuden lisäksi. Jos en aivan erehdy... kyllä... voimme tässä juuri nyt katsella itse voittajasuoritusta..."
*
"Este!"
Viidentoista vuoden takaiset muistot hälvenivät mielestä kajahdukseen, joka kaikui jalopuisen ratsastushallin seinistä. Tasainen kavioiden tumina hiekkapohjaa vasten jyski menemään; hailakanrautias sinisilmäinen hevonen loikkasi isolla harppauksella lämmittelyesteen yli.
Alexiina seurasi sitä kauempaa katseellaan ja käänsi Rexin katsomon laidalle. Charlotte istui siellä kaksi isoa kassia sylissään ja kännykkä kädessä.
"Pullo", Alexiina kähähti hiekkamainen karheus kurkussaan. "Tarvitsen vettä."
Charlotten etsiessä juomapulloa kasseista, Alexiina antoi katseensa taas kiertää maneesissa. Vain muutama ratsukko oli näin aikaisessa ottamassa tatsia viime hetken hyppyihin. Kaikki he olivat nuoria ja notkeita – ja kaikkien kasvoista paistoi kylmänviileä keskittyminen, voitontahto, kunnianhimo. Sama ilme, sama katse, kuin Billyn silmissä leimusi.
Alexiina tunsi olonsa vanhaksi.
Charlotte oli saanut kaivettua pullon varahuovan alta esiin ja kurotti laidan yli ojentamaan sitä. Hän palasi heti kännykän ääreen.
"Et kyllä laita minusta mitään kamalaa kuvaa nettiin", Alexiina sanoi ja nosti pullon huulilleen.
"Joo, laitan sellaisen pyllistyskuvan, jossa stringit vilkkuu, äiti."
"Saisiko sillä tykkäyksiä?"
"Siitä tulisi somehitti."
Alexiina kiersi korkin kiinni. "Este!" kaikui taas, ja hän kohotti päätään seuratakseen hajamielisenä hyppyä. Jos hän selviäisi tästä... (ja tämä lamaannuttava jännitys tuntui vuosi vuodelta vain vaikeammalta), hän voisi laittaa pillit pussiin ja keskittyä loppuratsastusuransa ajan vain kenttään. Ehkä hän oli käyttänyt kaikki voimahyppynsä ja patterinsa loppuun ja oli aika jättää Power Jumpin kenttä uuden sukupolven nuorten ratsastajien ohjiin.
Rex hörähti. Maneesiin oli saapunut sen mielestä ilmeisen viehkeä kimo tamma.
"Aiotko hypätä?" Charlotte töksäytti nostamatta katsettaan otsatukan alta ja tunki pullon takaisin reppuun.
"Kai minun täytyy... ainakin yksi ottaa." Alexiina empi (tietämättä aivan itsekään miten oli tullut aamupalalla syöneeksi rautakuulan) ja lyhensi Rexin ohjaa. Mustan orin pää nousi ylös ja korvat kääntyivät eteen: sitä ei ainakaan hermostuttanut tippaakaan!
"Lykkyä pyttyyn", toivotti hänen aina yhtä ivallinen tyttärensä, ja Alexiina maiskautti vähän kieltään. Rex lähti helposti isoon, mutta rauhalliseen laukkaan ja haki päätään alas, mutusteli kuolainta. Alexiina kannatteli itseään kevyesti jalustimilla ja sipaisi kuin ohimennen hevosen kaulaa.
Luulisi, että iän ja vuosien myötä tullut kokemus loisi vankan ja itsevarman pohjan. Kuinka monet Power Jumpit hänkin oli jo hypännyt? Ja silti – joka ikinen kerta, mutta vain joka vuosi vahvempana ja pahempana – häntä kauhistutti kuin olisi ilmoittautunut vapaaehtoiseksi mestauslavalle.
Tässä iässä, jos putoaisi pahasti... Hän ei ollut enää niin nuori ja vetreä. Toki, hän oli viisikymppiseksi erinomaisessa kunnossa, ainakin uskoi ja tunsi olevansa, mutta luonnonlait olivat luonnonlait. Luunmurtuma ei paikkaantuisi enää samalla tavalla, ei yhtä nopeasti ja kestävästi. Venähdykset eivät olisi ohi muutaman päivän levolla, eivät ehkä kuukausissakaan. Eikä hänellä ollut varaa joutua sänkypotilaaksi, kun kotona oli niin paljon tekemistä ja vastuuta.
Oliko kisaamisesta katoamassa... jonkinlainen hohde? Ilo?
Vai oliko tämä vain aikuisuuden tylsää realismia, pahimmanpelkoa?
Alexiina rypisti otsaansa itselleen ja koetti keskittyä. Ei ollut hänen tapaistaan narahtaa pessimismiin.
Yksinkertainen, mauton pysty lähestyi keskellä kenttää. Alexiina oli kiertänyt niin pitkään ympyrää, ettei Rex ollut vieläkään aivan varma joko saisi sen ylittää, mutta kun Alexiina lempeästi ohjasi sitä kohti, huudahti: "Este!" ja pyysi Rexiä pidentämään vajaaksi jäävää askelta, ori tempaisi päätään vielä enemmän ylös ja pörräsi kuin moottori metrin puomin yli liitäessään. "Hieno", Alexiina kehaisi ja rapsutti harjamartoa. Mutta hänen omassa alaselässään oli kuulunut vinha naks.
Charlotte oli kuvannut verryttelyhypyn. Alexiina ravasi takaisin hänen luokseen eikä ravipomputus tuntunut pakaroissa mukavalta.
"Yksi vain?" Charlotte syytti pettyneenä. "En saanut kunnon kuvaa, se heilahti."
"Selkä niksahti."
"Mitä?"
"Selkä", Alexiina hengitti, irvisti hiukan ja pysäytti Rexin. Hän kumartui laskeutumaan alas satulasta. "Uuh..."
Charlotte tuijotti, kun Alexiina hieroi selkäänsä, koetti venytellä, teki kiertäviä joogaliikkeitä puolelta toiselle. Charlotte odotti silmä tiukkana. "No?" hän lopulta tokaisi. "Nytkö et sitten voikaan hypätä? Perutko osallistumisen?!"
Vihlonta helpotti. Ehkä se oli tehnyt vain hyvää: joku nikama oli mennyt paikalleen.
"Kyllä se tästä."
"Älä huijaa. Sinun on pakko hypätä, jos tultiin tänne asti!"
"Älä huuda", Alexiina sanoi rauhallisesti. "Se vain niksahti. Ei siinä enää mitään tunnu."
Charlotte rojahti takaisin penkkiin ja huitaisi hiuksia silmiltään. Alexiina antoi Rexille taputuksen ja lähti taluttamaan oria kohti ovia. "Niin... kun on tänne asti tultu", hän mumisi itsekseen.
Ehkä nämä olisivat hänen viimeiset kisansa. Ehkä eivät.
Se riippuisi H-hetkestä.
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ vahva, uniikki
⭐⭐⭐⭐⭐ tarinallisuus
⭐⭐⭐ dialogi Mukaansatempaava aloitus! Hyvä valinta hahmon syventämiselle heti ensikättelyssä muisteluilla. Kappalejaot olisivat tuoneet tarinaan vielä viimeistellyn silauksen. Virkistävää päästä lukemaan vanhemman ratsastajan ajatuksia, sekä todella hyvää dialogia hahmojen välillä!
Taitavasti kirjoitettu ja sujuvasti soljuva teksti tilanteesta, jossa sekä muistellaan vanhaa menestystä, keskitytään nykyiseen valmistautumiseen että pohditaan tulevaa. Toimivaa kemiaa äidin ja tyttären välillä ja viihdyttävää ikäpohdintaa! Ihastuttavia sanavalintoja ja viimeistelty vaikutelma.
Alexiina Center onkin varmasti tämän vuoden kisojen yksi vanhimmista osanottajista, ja mikäs siinä, kun naisella tuntuu edelleen olevan taidokkaan kisaratsastajan ote hallussa! Kuten tuomaristo, myös moni katsojista tunnisti ehdottomasti tämän ratsukon. Kukapa pystyisi unohtamaan ihka ensimmäisen Powen Jumpin mestarin vuodelta 2006? Ei olisi ihme jos joku noista kisan laidalle sijoittuneista ihmisjoukkioista oli saapunut Kallaan ihan vain nähdäkseen tämän legendan. Ja varsinainen legendahan Alexiina olikin, sillä naisesta selvästi huokui iän ja kokemuksen tuoma viisaus, mikä herätti varmasti kunnioitusta automaattisesti monessakin katsojassa. Vaikka ikä on tehnyt ratsastajalleen jo tepposia, se saattoi hyvinkin olla tämän kaksikon vahvuus; tuttu ja turvallinen, ja monen vuoden kokemuksella valettu ratsastaja oli juuri sitä, mitä Rex näyttikin kaipaavan tehdessään Master -radallaan hienon suorituksen. Ja vaikka Alexiinaa ei nähtäisikään enää suuremmissa kisoissa uudelleen, niin olisihan tämä aika komia suoritus ratsastajan poislähdölle.
Vaikka tuotos keskittyikin perinteisesti ratsukon lämmittelyhetkeen juuri ennen omaa suoritustaan, oli siinä selvästi pelattu kaikilla vahvuuksilla mitä hahmoista sai irti. Teksti oli sisällöltään uniikki; monellakaan ei ole mahdollisuutta kirjoittaa näinkin kokeneen ratsastajan näkökulmasta, minkä takia tuotos oli tuomarin mielessä vielä pitkään kisojen tuomaroinnin jälkeen. Ja juuri sitähän tehtävänannossa haettiin. Huolimatta Rexin vähäisestä presenssistä tekstissä, oli tämä selvästi viiden tähden arvoinen tuotos.
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ kekseliäs tuotostapa
⭐⭐⭐⭐ uniikki, hellyttävä
⭐⭐⭐⭐ kekseliäisyys Hauska lähestymistapa tarinankerronnalle!
Vau, todella kekseliäs ja hienosti toteutettu tuotos! Kaunis asettelu ja onnistuneet muotoiluvalinnat – näytöstä on visuaalisesti miellyttävää lukea ja seurata. Erinomaisesti luotu kilpailutunnelma!
Ja kyllä sitä osa vierestä kateellisena katseleekin, kun näiden kahden henkilön välinen suhde näyttää niin läheiseltä ja lämpimältä. Voi kuinka moni haluaisikaan edes mahdollisuuden saada vanhempansa investoimaan noinkin omistautuneesti lapsiensa kisoihin! Jenna on kyllä onnenpekka (pun intented) kun häneltä löytyy isä jonka varaan nojautua tilanteessa kuin tilanteessa. Ei olisi ihme vaikka Nesva tuntisi samoin myös Jennasta.
Aivan järjettömän hienon idean olet tuotoksellesi onnistunut keksimään, siis puhumme virtuaalihistorian ensimmäisistä näytöksistä. Propsit ehdottomasti siitä sinulle! Eikä varmasti mikään helppo päätös tavanomaisen turvallisen tarinan sijaan, mutta ehdottomasti sellainen mikä varmistaa tuotoksen jäämisen tuomariston mieleen. Jokaisen näytöksen aluissa ollaan hienosti kuivailtu sen hetkistä tilannetta, ja vaikka Pekan ja Jennan vuoropuhelut olikin näytöksen tapaan yksinkertaiset, ei se haitannut yhtään. Tämän uskaliaan yrityksen ansiosta nappasitkin helposti itsellesi neljännen tähden.
Heilautan kättäni tuomaritornin suuntaan ja nyökkään nostaessani laukkaa Power Jumpin kisa-areenan nurmella. Edessä on Prix de ERJ -luokan esterata kaikkine koristeineen ja allani on hieno kimo ori, Draco. Draco vastaa laukka-apuihin nopeasti ja ottaa ensiksi muutaman enemmän ylös kuin eteen suuntaavan hypyn. Saamme lähtömerkin ja pyöräytän Dracon vielä yhdellä voltilla ennen kuin suuntaamme muuriesteen ohi kohti radan aloittavaa punaista pystyä. Tie on teknisesti haastava, mutta Draco taiteilee kaarroksen hienosti. Ori ponnistaa voimakkaasti juuri oikeassa kohdassa ja liidämme esteen yli ilmavaralla. Tämä valaa minuun hirmuisesti itsevarmuutta ja ohjaan kimon kohti radan toista estettä. Kivimuurille tehtävä reitti on erittäin haastava ja Draco joutuukin hyppäämään hieman kaukaa, sillä laukka-askeleet eivät aivan sovi. Yritän pysyä kyydissä mahdollisimman vähäeleisenä, jotten vain häiritse atleetin suoritusta. Jokin kolahtaa, mutta en ole varma, johtuuko se meistä. En ehdi vilkaisemaan taakse, mutta lähestyessämme kolmatta estettä näen sivusilmällä, että muurin ympärillä pyörii ratahenkilökuntaa. Jospa emme olisi saaneet virhepisteitä!
Radan kolmas este on köynnöskasveilla ja kukilla koristeltu pysty. Tunnen, kuinka Draco jännittyy varovasti paria askelta ennen hyppyä, joten rohkaisen sitä pohkeella ja kimo ponnistaa reippaasti ilmaan. Ponnistus meni lähelle, joten hyppy venyy ja tiedän, että minun on pakko pyytää Dracoa reippaasti eteen, jotta vältymme pikkuaskeleelta ennen nelosestettä. Ori lisää vauhtia juuri toivomallani tavalla ennen kuin ehdin edes sitä vaatia. Lukeeko tämä hevonen jo ajatuksianikin? Sinivalkoinen, Suomen lipuilla koristettu okseri ei jännitä Dracoa yhtään ja hyppy onnistuu leikiten. Muutamalla laukka-askeleella saavumme vesiesteelle, jota ennen kosketan Dracoa raipalla kaulalla. Nyt hyppyä täytyy venyttää todella, jotta vältymme virhepisteiltä. Draco vastaa pyyntööni upeasti enkä ainakaan kuule, että vedenpinta olisi rikkoutunut. Yleisö taputtaa – toivottavasti homma meni nappiin. Vesiesteeltä on tiukka kaarre yksisarvis-sateenkaariesteelle. Joudun hieman hidastamaan Dracoa, jotta emme mene mutkassa nurin. Kaksi viimeistä askelta ennen hyppyä ovat reippaampia orin omasta tahdosta ja annan sen mieluusti tehdä niin, sillä hyppy on sujuva ja matka jatkuu. Seiska on kolmiosainen sarja ja se tulee eteen nopeammin kuin osasin odottaakaan. Ensimmäinen osa on helppo, mutta okserille hyppy tulee pohjaan. Okseri ylittyy puhtaasti, mutta viimeisellä pystyllä puomi kolahtaa.
Joku yleisössä viheltää ja Dracon häntä viuhtoo, kun lähetymme kahdeksatta estettä. Sokka Luxuries -pystylle tie on taas aika hankala, mutta este ylittyy helposti, sillä Draco tietää mitä tekee. Yhdeksännen esteen, yrttiokserin, keltaiset puomit jäävät myös taakse sujuvalla hypyllä. Alastulossa Dracon tasapaino hapuilee hieman, minkä myötä muutamat laukka-askeleet tuntuvat hassuilta. Pakka on kuitenkin kasassa jo ennen kymmenettä estettä. Esteen vaalea, oikeastaan valkoinen värimaailma muutenkin kirkkaassa ympäristössä hämää hieman sekä minua että Dracoa, joten lähestyminen menee hieman pieleen ja ponnistus tulee pohjaan. Draco hyppää kuitenkin niin hienosti, ettei edes kolahdusta kuulu. Vedän syvään henkeä ennen estettä numero 11. Emme ole hypänneet Dracon kanssa viuhkaesteitä vielä kovin montaa kertaa näillä korkeuksilla, joten annan hieman pohjetta ja kevennän istuntaani. Draco saa tehdä oman ratkaisun laukka-askelien suhteen. Ponnistus tulee juuri oikeaan kohtaan ja Draco taipuu esteen suunnassa hyvin. Suustani pääsee vain hämmästynyt "wau", kun laskeudumme esteeltä täydellisessä tasapainossa.
Korvat eteenpäin osoittaen Draco jatkaa reippaassa laukassa kohti Auburn Estaten nimikkosarjaa. Tolpat on tehty näyttämään uhkeilta tammipuilta ja puomit kuuluvat samaan värimaailmaan. Esteet lähestyvät nopeasti ja kimo hevonen vetää korvat taakse. Draco hyppää molemmat esteet aivan mahtavalla energialla enkä voi kuin myhäillä selässä tyytyväisenä. Taputan oria ja ohjaan sen kohti viimeistä estettä. Punavalkoinen muuri ei aiheuta Dracossa minkäänlaista epäröintiä vaan ori ponnistaa hyppyyn erittäin itsevarmasti. Este jää taakse ja etukaviot iskeytyvät maahan. Yleisö räjähtää ja Draco pärskähtelee tyytyväisenä. En edes tiedä, oliko rata puhdas tai etenimmekö tarpeeksi nopeasti, mutta sen tiedän, että ratsuni on maailman paras.
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ erilainen, suorituskeskeinen
⭐⭐⭐⭐⭐ tiivis tunnelma, ratakuvaus
⭐⭐⭐⭐ kuvailu Taitavasti kirjoitettu teksti, jossa tiivis kilpailutunnelma ja kirjoittajan ote lukijan mielenkiinnosta säilyy alusta loppuun! Huolellista ratakuvausta ja rohkea aihevalinta siitä näkökulmasta, että tulostaan ei vielä tuotosta tehdessä tiedä. Tämä oli kuitenkin huomioitu ja taklattu hienosti monessa kohdassa tekstiä.
Ratapiirrokset on hyvä ottaa haltuun ennen suoritusta, ja niin tässä on todella tehty. Hyvin kuvattu radan ratsastus, johon pääsee lukijana itsekin mukaan lennähtämään!
Tällä kaksikolla näkyi todellakin olevan hyvä energia ja yhteistyö, sillä Power Jumpin Champion -rata tuntui luonnistuvan ratsukolta hyvin vakuuttavasti. Dracohan näytti suorastaan syövän isoja puomeja aamupalaksi, eikä tainnut vaativammatkaan esteet sitä hätkähdyttää. Vaan kyllä tuomariston piti antaa kunniaa myös oriilla taitavasti ratsastavalle Oliverille, sillä hevosesta kyllä suoraan näki, ettei se tehnyt metriäkään ylimääräistä, jos ratsastaja ei siltä osannut pyytää. Taitavaa ratsastamista siis molemmilta, ja varmasti yksi mieleenpainuvimmista suorituksista monenkin katsojan mielestä.
Tekstiä oli yllättävän tyydyttävää lukea, sillä ihme kyllä, itse suorituksista kertovia tuotoksia ei tämän vuoden PJ:ssä useaa nähtykään. Tämän takia teksti jäi myös hyvin helposti mieleen, ja sehän on just se mitä erikoisluokassa haetaan! Muistettavuuden lisäksi tuotos oli erittäin tapahtumakohtainen ja ratsukkoon keskittyvä, siis kaikki mitä viiden tähden tuotokselta vaaditaan. Tulevaisuudessa saattaisi olla hyvä keskittyä hieman enemmän myös tekstin laatuun.
Hevosrekka nyki, sen alun perinkin hidas vauhti hiipui, ja sitten koko rotisko sammui. Ratin takana istuva Joe sai vielä ohjattua rekan tien sivuun, mutta kun se oli kerran pysähtynyt, ei se enää liikkunut saati suostunut käynnistymään, vaikka kuskina toimiva Joe kuinka väänsi avainta ja polki kytkintä.
"Perkele!" Joe ilmoitti selvällä suomen kielellä, vaikka ei juuri sen enempää sitä osannutkaan.
Onni onnettomuudessa oli siinä, että me oltiin taitettu matkaa jo kaksituhatta satakuusikymmentäyhdeksän kilometriä kahdestatuhannesta sadastaseitsemästäkymmenestä, ehkä vähän ylikin. Mä tunsin Auburnin kartanon kulmat kuin oman taskuni ja vaikka ravirata-alue jäikin tietä reunustavien lehtipuiden taakse, saatoin jo tuntea sen häämöttävän edessäpäin. Jos oikein höristi korviaan, saattoi kuulla, kuinka tallin täysiveriori Cava kiljui Auburnista saakka kutsuhuutojaan kilpailemaan tulleille tammoille. Rekka oli kestänyt urheasti koko matkan Riesenbeckistä satamaan ja Helsingin satamasta Kanta-Hämeeseen, mutta nyt se oli päättänyt ansainneensa tauon.
Syy oli yksinkertainen, niin kuin parhaimmat syyt aina olivat – bensa oli loppunut. Joe ei ollut tankannut edellisellä huoltoasemalla, eikä sitä edellisellä, vaikka sekä mä että Josefina oltiin kerrottu sille, ettei täällä ollut bensa-asemia joka kadunkulmalla ja jos löpö loppuisi, niin se joutuisi itse kävelemään kanisterin kanssa hakemaan lisää.
"Niin lähellä, mutta niin kaukana", mä totesin ja olisin ollut ehkä kiukkuinen, jos tilanne ei olisi ollut niin koominen. "Vähän niin kuin mun Power Jump -menestys viime vuosina."
"Ken tietää, ehkä tänä vuonna onni on myötäinen", Josefina hymyili, työnsi oven auki ja hyppäsi ulos. "Kai me sitten kävellään."
Niin me sitten tehtiin. Oli ehkä lievästi häpeällistä purkaa kyydistä ties kuinka monen kymmenen tuhannen euron arvoisia hevosia tienposkessa ja lähteä yksi esteratsu kummassakin kädessä kävelemään soratietä kohti raviradalle järjestettyä tilapäismajoitusta. Mun vasemmassa kädessä tanssahteli Prix de ERJ -ratsuni Grim, joka ei ollut Suomessa käynytkään sitten nelivuotiskesänsä, ja joka vaikutti kerta kaikkiaan järkyttyneeltä asioiden saamasta käänteestä. Mä yritin pidellä sitä mahdollisimman vähäisen kirosanamäärän voimalla, kun se kuljetusloimen helmat lepattaen kipitti mun vierellä ja hypähteli puolittain takajaloilleen aina, kun mä suvaitsin jarruttaa sitä riimusta. Me tupsahdettiin keskelle vuoden loistokkaimman viikonlopun kisahumua kuin mitkäkin ryysyläiset ja olisi ollut vähättelyä sanoa, että me herätettiin hieman huomiota. Osa katseista oli hitusen paheksuvia, mitä mä en ihmettelyt yhtään – tuskin kisapaikoilla olisi saanutkaan kuljettaa oreja ilman suitsia. Kaikeksi onneksi ainakin Isabella Sokka itse vaikutti pidättelevän naurua mustien aurinkolasiensa takana ottaessaan meidät vastaan ja ohjatessaan meidät hevosinemme C-talliin.
Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran, ja ainakin me tehtiin unohtumaton, Joe lohdutti mua myöhemmin. Siinä se tietysti oli oikeassa, mutta ainakin mä olisin voinut startata kisaviikonloppuni vähemmänkin unohtumattomasti.
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ tilannekuvaus
⭐⭐⭐⭐⭐ mieleenpainuvuus
⭐⭐⭐⭐ rento, hyvän mielen teksti Mieleenpainuva saapuminen, totta tosiaan! Miljöötä sekä muita hahmoja käytetty hyvin.
Eikä, ihanan kamala ja samalla koominen tilanne, jossa matkustajien säntillisyys ja huolettomuus törmäävät jälkimmäisen voitoksi. Viihdyttävästi ja taitavasti kirjoitettu, tosiaankin unohtumattoman vaikutelman jättävä tilanne (ja tuotos)!
Kamala, tässähän olisi saattanut olla ainekset suurempaankin katastrofiin! Ehkä matkaväellä oli tällä kertaa hitusen onnea matkassa, tai Joe oli osannut laskelmoida tapahtuneen miltei täydellisesti; että rekka ja matkakumppanit pääsivät juuri sinne minne pitikin eikä yhtään pidemmälle. Liekkö Joella taka-ajatuksena jäädä vierailemaan Kallaan pidemmäksikin aikaa… Oli varmasti Grimin kaltaiselle nuorelle oripojalle varsinainen kolaus vasten turpaa joutua nyt kävelemään rahvaan lailla pitkin tienlaitaa ja ilman hänen omaa ihmistään kaiken lisäksi! Kertakaikkisen hävytöntä. Mutta Joe taisi tosiaan olla oikeassa, eiköhän tästäkin tapahtuneesta tulla porukalla naureskelemaan tulevaisuuden ruokapöydissä, tai baarissa.
Tämä tuotos oli tällainen rento, hyvän mielen tekstipätkä kisaseurueen pääsystä Kallan kisakentille pienellä twistillä. Tuotos pysyi turvallisesti tehtävänannon rajojen sisällä, ja tulihan sieltä loppujen lopuksi myös ripaus kisafiiliksen tunnelmaa. Kiva, että tekstissä tuli esiin myös Grimin kettumainen luonne.
"No, joko täällä ollaan valmiita!" nainen topakan äänensä kanssa saapuu selän taakse kuin varkain. Matteo sulkee silmänsä kypärän remmiä kiinnittäessään ja laskee hitaasti italiaksi kymmeneen. Vieressä jo valmiiksi kiukkua puhkuva Bree puhkuu kiukkuaan nyt entistä enemmän. Se on omituinen hevonen, inhoaa Elliä sydämensä pohjasta. Ja juuri nyt pitkästä päivästä väsynyt Matteokaan ei jaksaisi naisen energialatausta. Ei paatunut hevosalan yrittäjä osaa olla pelkkänä kisaturistina, vaan se tarvitsee tehtävää tai muuten se vielä räjähtää. On aivan mahtavaa, että Daniel Helanto pääsi mukaan kisahoitajaksi ja koordinaattoriksi, mutta se sai aikaan sen, että nyt mukana roikkui turhaa energiaa sisältävä hevosnainen, joka ei osaa pitää suutaan kiinni.
Koko kansan hilpeänä maskottiveikkosena tunnetun Matteon tunneskaalaan kuuluu usein ilo ja positiivisuus, mutta hyvin, hyvin harvoin ärtyneisyys tai kiukkuisuus. Jos huonon tuulen prosentuaalinen todennäköisyys Matteon kohdalla on noin 0,00001 % on suorastaan epäonninen lottovoitto, että se sattuu osumaan kohdalle juuri tässä kohtaa. Keskellä Auburnin prameita tiluksia, kun starttiin Power Jumpin luokassa 160 cm on aikaa vain alle kymmenen minuuttia. "Jestas, kuka sun aamiaismuroihin on lirauttanut", Elli sanoo tuijottaen miestä kummaksuva ilme kasvoillaan. Matteo tahtoisi lennättää naisen kuuta kiertävälle radalle. Bree varmasti avustaisi tehtävässä mielellään. "Jos sä muutut tosta yhtään happamammaks niin sut sekotetaan tohon sun lohikäärmeeseen", Elli virnistää ja osoittaa sormellaan tuimasti tuijottavaa ruunikkoa. "Well, you can leave if ma en ole mukava seura sulle", Matteo pyöräyttää ruskeita silmiään. Kuin miehen sanojen painoksi Bree napsauttaa hampaillaan ilmaa. Kiesus, että se inhoaakin Elliä. "No, teillä menee rata takuulla mainiosti. Tehän olette kuin kaksi marjaa siinä iloisesti vierekkäin. Toivottavasti sä et pilaa kaikkia ratojas kiukuttelemalla", Elli näpäyttää. Samassa naisen puhelin soi ja tämä poistuu paikalta. Vaikka Matteo on huojentunut saamastaan rauhasta, nostaa Ellin puhelimen näytöllä vilahtanut nimi ärsytystä vielä vähän entisestään.
"Kuin kaksi marja", hän tuhahtaa hevoselleen ja kapuaa sitten tämän selkään. "Mitenin me ollan kuin kaksi marja. Se ite on kuin kaksi marja. Kaksi perkkele puolukka!" Matteo heilauttaa ohjia toinen käsi hyvin tyypillisessä asennossa, jonka tuntuvat vain italialaiset taitavan. Sormet tiukassa supussa lähellä kasvoja. Vaikka miehen paistaisi saunanlauteilla ja kylvettäisi mämmissä, ei käsiele poistuisi italiailaisesta koskaan. Bree heilauttaa tuohtuneena päätään ja painaa korvat tiukkaan luimuun niskaansa vasten. "Fine. Nut nä puolukkat mene ja hake voitto kotin. Sit nahda kuka se tas marja on", Matteo jupisee itsekseen ja kääntää tammansa kohti derbykenttää sivullisten toivoessa, että ilmiselvästä auringonpistoksesta kärsivä ratsastaja pysyy ratsunsa selässä radan läpi.
TULOS: 0-4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ viihdyttävyys
⭐⭐⭐⭐ hupaisa, viihdyttävä
⭐⭐⭐ viihdyttävyys Kaksi perkeleen puolukkaa saattaa olla uusi lempi lausahdukseni, kiitos siitä! Hauska, kerrassaan erinomainen tarina, josta voisi vielä lukea jatko-osan, tai vaikka kaksikin.
Hieman synkeässä, mutta ehdottomasti kilpailuita ilmentävässä tunnelmassa alkava teksti, joka kuitenkin muuttui loppua kohden hilpeäksi. Hoono soomi toimi huumorina erinomaisesti, viimeisin kappale nauratti ääneen!
Ratsukon puoliksi happaman ja puoliksi päättäväinen ilme sai tuomaristonkin aluksi hätkähtämään. Yikes! Elli taisi olla aika hyvillä jäljillä kutsuessaan näitä kuin kahdeksi marjaksi, sillä siltä he ensisilmäyksellä todella vaikuttivat. Liekö startti Prix de ERJ -luokan viimeisenä nosti hermostuksen tunnetta miehessä, vai oliko Breen kiukkuinen luonne antanut vaikutteita myös ratsastajalleen? Aikamoinen kaksikko.
Tuotos oli ihanan ratsukkokeskeinen, jossa oli pidetty tarkasti silmällä hevosen räiskyvää luonnetta. Näitä on aina mukava lukea. Se, että Matteo puhuu huonoa suomea, siis silloinkin kun puhuu itsekseen, on hauska ja osuva lisä tarinaan, mikä tekee siitä uniikin. Tehtävänantoon lyhyehkö, jämerä, mutta kuitenkin sovelias. Pienellä lisällä sitä jotain olisi varmasti ylettänyt myös arvosteluasteella korkeammalle.
9. 003 Lauri Merikanto (VRL-08817) - Livin' Las Vegaz VH19-031-003 (150 cm)
Lauri oli ehtinyt tehdä Runiacin tiimin kanssa jo niin monta lähtöä kilpailuihin, että valmisteluista oli tullut rutiininomaisia: yksi kävi läpi mukaan pakattuja varusteita, kaksi viimeisteli hevosia lastausta varten ja Heidi, joka ei tehnyt mitään edellä mainituista, vahti kelloa ja valmisteli parhaillaan hevosrekkaa Laurin apuna lastausvalmiiksi.
"Lauri hei, Vegasin satulan päällä ei ollut huopaa enkä löytänyt sitä mistään. Yksi huopa puuttuu", Vivia ilmoitti ja Lauri puuskahti huvittuneena. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun Vegasin kisahuopaa ei oltu pakattu mukaan, eikä mies aikonut tällä kertaa startata tammallaan vaaleanpunaisissa. Laurin katse kävi Heidissä, jonka vastuulla tämän ajattelema värisekaannus oli taannoin ollut, ja kiitti sitten Viviaa.
"Se ei tainnut olla vielä illalla kuiva, haen sen nyt", Lauri totesi ja hipaisi ohimennen kihlattunsa käsivartta merkitsevä katse silmissään.
"Are you guys ready?" Martinin ääni kysyi heti, kun Lauri harppoi tallin puolelle.
"Yeah, your turn", Lauri vastasi vilkaisten saksalaista harjoittelijaa ja tämän suomalaista tyttöystävää, josta oli tuntunut tulleen Martinin myötä vakituinen osa tiimiä. Kaksikko silmäili toisiaan silläkin hetkellä niin tiiviisti, että Laurista tuntui siltä kuin hänen läsnäolonsa olisi sivuutettu täysin.
"Malachai and Adamas first – Ava, otatko Adamaksen niin Heidi saa keskittyä Malachaihin – , then Jeramy’s Lelle and umm – Lollo. Vivia takes her", Lauri luetteli. "Ronya should be the last one right after Vegas. So Martin, you’ll take the pony."
Martinin nyökkäys oli Laurille merkki jatkaa matkaa. Mies kuuli karsinoiden ovien aukeavan ja oletti kaksikon ryhtyneen tuumasta toimeen.
"Hey Martin", Lauri päätyi vielä huikkaamaan tajuttuaan tulevansa itse viimeisenä. "Take Vegas. I’ll bring the pony."
Lauri odotti, että Martin palasi karsinasta hänen näköpiiriinsä. Nuori mies vilkaisi pomoaan, tuijotti tätä hetken ja näytti peukaloa. Lauri jatkoi matkaansa ennen kuin satulahuopa unohtuisi tyystin, mutta päätyi jo hetkeä myöhemmin penkomaan omaa kaappiaan varmistaakseen, että oli ottanut mukaan paremmat saappaansa.
"Löytyihän se oikea huopa mukaan", Heidi virnuili, kun Lauri luovutti taluttamansa ponin Vivialle ja harppoi rekan varustetilan luo pakatakseen hakemansa satulahuovan mukaan.
"Jep", Lauri vastasi. "Kaikki kyydissä?"
"Mun laskujeni mukaan joo, vaikka jouduin kyllä vastaamaan välissä puhelimeen. Mutta Martin kävi äsken tallissa, eikä sillä ollut enää hevosta käsipuolessa", Heidi pohti ääneen ja päätyi sitten varmistamaan asian tallipojalta, joka nyökkäsi hyväksyvästi:
"Yeah, Lauri brought the pony. We’re ready."
Kisamatka Auburniin oli niin lyhyt, ettei rekka kaartanut tutulle parkkipaikalle montaa tuntia ennen ensimmäistä starttia. Vaikka kartanon mailla järjestettiin usemman kerran vuodessa kansallisen tason kilpailuja, kansainvälisten kisojen kuhina näyttäytyi ihan eri tavalla jo parkkipaikalla, vaikka raviratamajoituksen vuoksi kaikki kuljetusautot eivät pakkaantuneet kilpa-alueen läheisyyteen. Kuljettajana toiminut Lauri parkkeerasi rekan huomioliiviin pukeutuneen toimihenkilön osoittamaan spottiin ja ohjeisti sitten hevosenhoitajiksi mukaan lähteneitä Viviaa ja Avaa aloittamaan hevosten purkaminen kyydistä, jotta ensimmäisten luokkien ratsut saataisiin ulos rekasta.
"Lauri", Vivian ääni kysyi taas, mutta tällä kertaa sen sävy oli epävarma.
"Niin?" varustetilan avannut mies tiedusteli neutraali ilme kasvoillaan.
"Sinun piti kuulemma lastata Vegas", Vivia aloitti irvistäen. "Se ei ole kyydissä."
"Mitä?" Lauri ähkäisi ja lähti harppomaan rekan toiselle puolelle, jossa vastassa oli vakavoitunut Ava ja punehtunut Martin.
"Teille taisi Martinin kanssa tulla pieni kommunikaatiokatkos", Ava töksäytti ja tilanne alkoi valjeta Laurille muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen: Martin ei ollut kuullut pomonsa viimeistä lausetta vaan ollut siinä uskossa, että Lauri toisi Vegasin itse. Nähtyään Laurin tuovan ponia viimeisenä, Martin oli automaattisesti olettanut, että Vegas oli jo kyydissä. Vivialla puolestaan ei ollut missään vaiheessa ollut täysin tarkkaa lastaussuunnitelmaa, jonka pohjalta nainen olisi Ronyaa lastatessaan tajunnut virhettä.
"Se huovan unohtuminen olisi vielä ollut pientä", häkeltyneen huumorilla asiaan suhtautunut Heidi nauroi hersyvästi. Martin näytti häpeilevän tilannetta edelleen pidellessään päivän kisaratsuaan turvavälin päässä, kun Ava puolestaan vaikutti päässeen olemattomasta shokistaan yli pyöritellessään luontevasti narun päässä askeltavaa Ronyaa.
"Pitihän sekin päivä nähdä, että itse Lauri Merikanto unohtaa kilparatsunsa kotiin", Heidi huokaisi ilmeisen uupuneena naurukohtauksestaan ja pyyhki silmäkulmiaan samalla, kun Vivia liikehti levottomasti lastaussillalla.
"Mitä tehdään?" nainen tiedusteli saaden Laurin aivot raksuttamaan.
Kaikkien, etenkin Laurin – ja Martinin – onneksi Jeramy oli tullut rekan perässä omalla autollaan ja suostui lainaamaan sen Laurille, jotta tämä pääsi hakemaan kisaratsuaan ja tuomaan sen perässä trailerilla. Normaalisti kilpailupaikalla seesteisenä pysyvä mies huomasi kiristelevänsä leukaperiään jättäessään Vegasin Avan holhoukseen siksi aikaa, että Malachain startti oli ohi.
"Onneksi tätä ei stressaa, vaikka unohtui kokonaan matkasta", Heidi hymähti taputtaessaan Vegasin kaulaa Laurin kavuttua tamman selkään. Mies nyökkäsi puoliksi huvittunut hymy huulillaan ja kokosi ohjat käsiinsä. Vegasin selässä Lauri tunsi taas rentoutuvansa, koska toisen kilparatsunsa tapaan tamma ei ollut heti katoamassa alta ja olevan valmiina ottamaan kipinää jokaisesta ärsykkeestä, jota kilpailupäivä tarjosi. Siihen rentouteen vajoten Lauri ratsasti Vegasin maneesin viileyteen, verrytteli tamman huolellisesti ja kertasi radan mielessään. Tummanrautias tuntui hyvältä, eikä Auburnin tutuksi tullut derbykenttä stressannut tammaa lainkaan ratsukon päästyä valmistautumaan kilpa-areenalle. Vegasin karva kiilsi auringossa, joka oli päässyt hetkeksi esiin pilvien takaa ja Lauri tunsi sykkeensä kohoavan – ei liikaa, vaan juuri sopivasti. Miehen fokus oli jo radan ensimmäisessä esteessä eikä esimerkiksi siinä, kuinka koko kilpailusuoritus olisi jäänyt välistä, jos kisapaikka olisi ollut yhtään kauempana.
Vegas oli valmiina starttaamaan Power Jumpissa kolmatta kertaa, eikä Laurikaan olisi olosuhteisiin nähden voinut olla yhtään valmiimpi.
TULOS: 0-4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ tilanne
⭐⭐⭐⭐ rento, dialogikeskeinen
⭐⭐⭐⭐ kekseliäisyys Hauska ja erottuva tilanne, jonka epäselvyys on onnistuttu kirjoittamaan hienosti – lukijaltakin vaaditaan pientä tarkkaavaisuutta. Sujuvaa kirjoittamista ja toimivaa dialogia hahmojen välillä!
Kävipä pieni vahinko, hups! Ennenkaikkea päähahmon syventämistä ajatellen hyvä tarina; tässä käy ilmi millainen persoona Lauri on tiukankin paikan tullessa. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja tarinallakin tyylikäs lopetus!
No tällä kisapoppoolla olisi saattanut pikkasenkin huonommalla aikataulutuksella olla ainekset aikamoiseen katastrofiin! Lauria saa kyllä hieman ihailla, kun oli ottanut tällaisen takaiskun vastaan kuin vanhakin tekijä, sillä varmasti moni kokeneempikin ratsastaja olisi saattanut ottaa asiasta enempi stressiä. Vegas oli varmaan ihan ihmeissään kun kaikkien niiden treenien jälkeen mitä kaksikko oli varmasti joutunut tämän vuoden Power Jumpeihin valmistautuakseen tekemään, ja hänet, kilpailevan tähden oltiin aivan tyystin unohdettu koko porukasta. Mitä kummaa? Vaan eipä tammaa tainnut lopuksi paljoa harmittaa kun pääsikin mukaan karkeloihin yksityisellä kyydillä. Siinä saattoi myös harjoittelijalla olla aika kauhistunut fiilis kun tällaisen mokauksen meni tekemään, ja vieläpä kohtuu kuuluisan kilparatsastajan ratsulle...
Tavanomainen, mutta silti astetta erottuvaisempi tarina kisoihin valmistautumisesta loistaa yleensä hyvin tällaisissa tehtävänannoissa. Suuri määrä dialogia ei haittaa yhtään, vaan tekee tekstistä kevyemmän lukea. Eri nimiä, sekä ihmisten että hevosten, löytyi kyllä paljon että välillä joutui palaamaan tekstissä taakse varmistaakseen kenestä oli kyse. Rentoa ja hyvää kirjoittamista, jota lukisi tulevaisuudessa mielellään myös enemmän.
Keskellä Auburnin kenttää
Mä en osaa hellittää otetta ohjista
Keskellä paineita onnistua
Mä en kykene ajattelemaan selkeästi
Toisiksi viimeinen luokka Power Jumpin ensimmäisestä päivästä
Mun pitäisi osata luottaa suhun mutta mä tunnun oksentavan
Toisiksi viimeinen hetki ennen pelkoa
Mun pitäisi osata esteitä sun kanssa samaa tahtia mutta mä osaan vain kammota
Toisiksi viimeinen sekunti ennen lähtöä
Mun pitäisi osata rauhoittua mutta seisaaltaan mä kaatuisin tärinästä
Merkki lähdölle ja mä toimin kuin automaatiolla
Sä osaat ja mä töpeksin kuin unissakävelijä työtään tehdessään
Merkki hypätä ja sä käytät itseäsi kuin hommansa tunteva lakimies
Sä tiedät kun mä lakkasin olemasta jo tunteja sitten
Merkki kääntyä ja sä jäät jaloillesi vaikka mä pelkään maan tasaa
Sä tiedät minne mennä kun mä eksyn ollessani paikallani satulassa
Poistuminen radalta ja sä pidät ääntä kosiskellessasi
Ehkä mä en kuollutkaan
Poistuminen satulasta ja sä odotat saavasi kiitoksesi
Ehkä mä selvisinkin
Poistuminen pelkotilasta ja sä tuijotat ruskeat silmät porautuen
Ehkä mä halaan sua ja myönnän että sä olet pelastaja
Kun musta tuntuu että aurinko laskee
Mä katson sua ja sä teet yöstä kirkkaimman päivän
TULOS: 0-4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ erilainen, rohkea
⭐⭐⭐⭐ tyyli, tunnelma, kekseliäisyys
⭐⭐⭐ omaperäisyys Erilainen, joukosta mukavasti erottuva kerrontatapa! Jotkin lauseet jäivät kaipaamaan hienoista hiomiosta jotta tarina olisi kokonaisuudessaan entistä sujuvampi lukea, mutta plussaa luovista sanavalinnoista! Etenkin viimeinen säe onnistunut; siitä välittyy ratsastajan kiintymys ratsuunsa sekä se nivoo tarinan hyvin yhteen.
Tuotostyyliltään muista erottuva, pilke silmäkulmassa kirjoitettu runo. Kekseliäs ja monipuolinen teksti, joka luo hienosti tunnelman pahoinvoinniksi asti yltyvästä jännityksestä, mutta loppuu silti hurjan kauniisti ja lohdullisesti.
Kisajännitys olikin astetta kauheampi tällä ratsukolla. Itse asiassa meno lämmittelykentällä näytti olevan niin huteran oloista, että kun juoksupoika tuli kalmankalpeana kertomaan vastuuhenkilöille että kentällä ratsasteli ihan oikea elävä kuollut, siinä pohdittiinkin olisiko ambulanssin paikalle kutsu ollut parempi valinta. Vaan liian myöhäistä, kun ratsukko olikin ehtinyt suunnata kentälle sillä sekunnilla kun kutsu kuului. Yikes! Sierran pelastajaksi osoittautui kuitenkin päivänselvästi tämän oma luottoratsunsa, sillä herrahan veteli rataa kuin vanha konkari ja selvästi valoi luottamusta ratsastajalleen este esteeltä enemmän, että loppu näytti jo katsojienkin mielestä miellyttävämmältä.
Tämä runo? sanaleikki? kertomus? oli kirjoittajaltaan kyllä erittäin rohkea ja erikoinen valinta, jossa olisi helposti voitu mennä mönkään. Tutun ja turvallisen tarinan sijaan oltiinkin päädytty ottamaan riski, jotta tuotos erottuisi massasta, eikä tässä voi muutakaan kuin hattua nostaa sillä riski oli selvästi ottamisen arvoinen. Vaikka jossain kohtaa joutui pysähtyä miettimään mitä tietyillä lauseilla/sanoilla haettiin, tekstin stressinomainen jännitys sai kuitenkin tuomarin tuntemaan olonsa miltei tunkkaiseksi, ja viimeinen sarake ihokarvatkin nousemaan. Clap clap.
Vedin vakavan perusilmeeni suojaksi kasvoilleni, kun harpoin radankävelyssä kohti viimeistä estettä. Linja olisi helppo, kunhan ajatus olisi jo sarjalla vasemmalle – sen jälkeen täytyi vain uskaltaa sujua kohti viimeistä estettä, joka toivottavasti pysyisi muiden esteiden tapaan kannattimillaan. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin muutamat tutut kasvot, joiden näkeminen ei varsinaisesti rentouttanut mua, vaan teki tilanteesta entistä todellisemman: Power Jump, joka tuntui vielä vuoden alussa olleen ikuisuuden päässä, oli nyt alkamassa osaltani, eikä mulla ollut enää muuta mahdollisuutta kuin pysyä mukana vauhdissa. Ajatus luokkani avaamisesta ensimmäisenä ratsastajana ei varsinaisesti keventänyt oloani, mutta vauhditti askeleitani poistuessani derbyltä hakeakseni Zelian, jota Jesse oli urhoollisesti jäänyt kävelyttämään radankävelyni ajaksi.
Zelia oli tullut mulle kesällä 2018. Seuraavana kesänä olin kilpaillut ensimmäisen kerran elämässäni Power Jumpissa, ja sama oli toistunut myös seuraavana vuonna. Tänä vuonna kilpailisin kolmatta kertaa, mutta Zelialle tämän vuoden Power Jump olisi ensimmäinen laatuaan, koska ensin tamma oli ollut liian nuori osallistumaan ja sen jälkeen aivan liian vihreä. Vaikka olimme nousseet 120-radoille vasta kuluvalla kilpailukaudella, mulla oli yllättävän paljon uskoa siihen, että aika oli viimein kypsä – että mä todella starttaisin omalla hevosellani lukuisten esteratsastajien vuoden suosikkiviikonloppuna ja vieläpä kotitallillamme.
"Otatko vettä?" Jesse kysyi juuri ennen kuin olin nousemassa satulaan. Pudistin päätäni, vaikka mun olisi ollut kannattavaa nesteyttää itseäni vielä ennen suoritusta ja pujotin jalkani jalustimeen ponnistaakseni itseni satulaan. Jessen katse oli tarkkaavainen, kun vilkaisin miestä pidättäessäni selkäännousun jälkeen omin lupineen eteenpäin liikahtanutta Zeliaa.
"Kiitti avusta", mumisin pieni hymy kasvoillani, kun miesystäväni irroitti taluttimen ruunikon kuolaimesta ja taputti sen kaulaa.
"Tsemppiä", Jesse puolestaan toivotti ja mä väläytin sille vähän leveämmän, jännitystä peittelevän hymyn, ennen kuin annoin Zelialle luvan liikkua. Onnekseni Jesse ei ollut kysynyt mitään jännityksestäni, koska rehellisesti sanottuna en olisi halunnut myöntää sen suuruutta edes itselleni.
Vaikka mulle oli jo ehtinyt kertyä lukuisia startteja Zelian kanssa, edessä oleva koitos teki hengitykseni pinnalliseksi ja sai tutun derbykentän näyttämään järkälemäiseltä. Olin käsitellyt jännitystä lukemattomia kertoja ja silti se tuntui pyyhkivän vasta opettelemani radan pohjapiirroksen päästäni sillä hetkellä, kun derbyn portti suljettiin meidän ja valmistautuvien ratsukoiden takaa. Suljin silmäni sekunniksi, vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja annoin niiden tyhjentyä samalla, kun kuuluttajan ääni kertoi luokan alkavan.
Zelia, mä mietin, nyt me hoidetaan tämä ilman mitään ylimääräistä. Ajatus oli jäänne tamman kilpauran alkuajoilta, jolloin olimme useamman kerran jääneet pomppimaan lähtömerkin jälkeen paikoillemme, kun nuori tamma oli mennyt tiloihin. Nyt laukan nosti kuuliaisesti tamma, joka oli tienannut useamman ruusukkeen hyvistä radoista ja kilpaillut jo kahdesti ulkomailla. Ei siis todellakaan ollut oikea hetki muistella menneisyyden mörköjä, vaan keskittyä hengittämiseen, laukan rytmiin ja ensimmäiseen esteeseen. Ylitimme lähtölinjan, eikä Zelia tehnyt pienintäkään elettä poiketakseen suunnitelmasta, jonka olin luonut päässäni lähestymisestä radan ensimmäiselle pystylle. Hyppy oli hyvä ja huomasin nopeasti, ettei ratapiirros ollut kadonnut mielestäni, vaan rullasi sopivaa vauhtia eteenpäin sitä mukaa, kun ylitimme esteitä. Radan puolenvälin tiimoilla mielessäni välähti ajatus siitä, miten pohjattoman onnelliseksi Zelian nurmea rummuttavat kaviot mut tekivät.
Enää ei ollut väliä, putoaisivatko kaikki loput puomit kannattimiltaan vai eivät – pääasia oli, että saisin vaalittua onnellisuutta vielä viimeiset sekunnit ja tallennettua ne takaraivooni seuraavan vuoden koitosta varten.
TULOS: 0-4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ tunnelma
⭐⭐⭐⭐ tunnelma
⭐⭐⭐⭐ rento, samaistuttava Matildan kisajännitys on varmasti hyvin tuttu fiilis monelle muullekin kisaajalle, ja kuten tässä nähtiin, kyllä se alkujännitys on se kisojen kauhistus. Vaan hienoa nähdä ettei kisoissa suoriutuminen ollutkaan tämän parivaljakon ydin, ja että kisat on heille just yhtä nautinnolliset riippumatta siitä, kuinka monta puomia olisi vielä radan päätyttyä paikallaan. Varmasti semmoinen ahaa-elämys, johon monikaan ratsukko ei ole päässyt sisälle. Zelia näyttikin menevän rataa kuin ajatuksesta, liekö Matildan kahden PJ vuoden kisakokemuksella jotain arpaa asiaan, vai tunnistikohan tamma ettei tärkeintä ollutkaan päämäärä vaan se matka?
Tuotoksen keskittyminen h-hetkeen on tämän kaltaisissa kisoissa varsin passeli tapa varmistaa, että se vastaa varmasti tehtävänantoa. Rauhallisuus, realistisuus & samaistuvaisuus sekä mahdollisuus kurkata vähän tämän kaksikon historiaan ja mieleen, tuntui juuri teille sopivalta, ja pieni lisäpanostus olisi nostanut tuotoksen hyvinkin viiteen tähteen.
Jännityksen aistii, eläväistä kerrontaa ja kuvailua! Lopetus on lohdullinen – kaikesta koetusta huolimatta omaan tekemiseen ja vuosia rakennettuun yhteistyöhön luotetaan.
Todentuntuista kisatunnelman kuvailua, jännitys tarttui lukijaan asti!
Mahanpohjassa kipristeli, kun katsoin vielä maasta Grand Prixin osallistujien suorituksia. Hitsi, että esteet näyttivät isoilta. 120cm, joka minun oli tarkoitus aivan pian hypätä näytti näihin nähden ristikoilta. Tämä oli Pariisin SIM Jumping Weekin jälkeen isoin tapahtuma, johon koskaan olin osallistunut.
Tunnelma oli niin erilainen. Vaikka Auburn Estate oli itsessään itselleni jo tuttu paikka, olihan vanha ponini asunut naapuritallissa Kaajapuroilla. Silti jokaisen tällaisen suuren tapahtuman myötä koko paikka tuntui vieraalta. Kaikkialla oli niin juhlallista, eikä Sokan siskokset tehneet koskaan mitään huolimattomasti. Jokainen yksityiskohta oli mietitty huolella.
En varmaan koskaan tottuisi tähän. Onneksi olin yrittänyt laittaa realiteetit ja faktat pöytään. Meillä Sonan kanssa oli hyvin vähän yhteistä kokemusta. Minä en osannut vielä kovin hyvin hallita tammani näppäimiä. Olinkin varmaan täysi seinähullu, kun olin ilmoittanut meidät väkisin Power Jumpeihin. Aivan seinähullua. Varsinkin, kun Sona oli sellainen tamma, joka ei pelännyt näyttää luonnettaan. Siksi olin sitonut punaisen nauhan sen häntään.
Ratsukko kentällä teki puhtaan suorituksen ja taputin muiden mukana. Olisikohan minulla koskaan taitoa tai kanttia hypätä noin vaativia esteitä? Kauhistelin jo itsekseni radan kolmoisrataa. Sona oli tuntunut valtavan vahvalta tänään jo aikaisemmin. Me oltiin käyty aamusta pienellä verryttelyllä, jolloin meno oli ollut hirvittävää. Sona oli tosiaan erilainen kuin entinen ponini Dino. Päivistä ei koskaan tiennyt.
Luotin kuitenkin itseeni, että saisin tammani radalle riittävästi kuulolle. Viimeksi toukokuussa kisasimme Auburnissa ensimmäisissä kisoissamme. Silloin jollain ihmeen ilveellä me voitimme luokkamme. Muistan miten sain siitä lisäbuustia yhteistyöllemme, mutta pian Sona pamautti minut takaisin maanpinnalle.
"Hanne, nousetko jo selkään?" ystäväni Ella tuli paikalle.
Käännyin katsomaan blondia ystävääni, joka piteli Sonaa riimunnarussa. He olivat käyneet hieman kävelemässä ennen kuin nousisin verkkaa varten selkään. Olin todella iloinen, että ystäväni oli lähtenyt kanssani Norjasta saakka mukaan auttamaan. Myös sen takia, että hänen oma elämänsä oli hieman sekaisin, niin irtiotto arjesta oli kohdillaan. Ella saisi muuta ajateltavaa ja minä saisin apua Sonan kanssa.
Ella oli myös letittänyt Sonan harjan, jossa nyt oli huomattavasti siistimmät nystyrät. Jos minä olisin ne tehnyt, niin joka toinen olisi ollut isompi.
"Mm, joo", vastasin ajatuksissani ja siirryin kiristämään mustan estesatulan vyötä.
"Älä hermoile", Ella sanoi kannustavasti. "Hyvin se menee ja ainakin saatte lisää kokemusta."
"Väkisinkin vähän jännittää", naurahdin.
"Haha, se kuuluu asiaan."
Vedin pari reikää vyötä kireämmälle ja pyyhkäisin vielä mustasta estehuovasta olemattoman pölyhiukkasen pois. Ella piteli Sonaa sen aikaa, että pääsin kiipeämään selkään. Ponkaisin maasta satulaan, joka narahti vielä hieman uutuuden kankeutta. Pujotettuani toisen jalustimen jalkaani, kokosin ohjat ja tarkistin vielä selästä kaiken näyttävän hyvältä. Mustan tamman karvapeite kiilteli kivasti auringossa. Kisanumeromme 156 oli kiinnitetty huopaan ja suitsissa roikkui pieni onnenkoru, jonka Ella oli väkisin halunnut meille ostaa.
Ellakin suoristi vielä maasta käsin korvahuppua ja seurasi meitä sitten verryttelyalueelle kentälle. Siellä oli jo muutama ratsastaja. Muun muassa minulle tuttu Matilda Tammilehto tammallaan Zelialla, joka suorittaisi myös 120cm radan. Matildalla oli keskittynyt ilme, eikä hän edes huomannut tervehtivää nyökkäystäni.
Tilavalla kentällä sai hyvin tilaa ratsastaa. Eilisen paahteen jälkeen päivän pilvisyys oli hieman virkistävää. Sonakin oli sen myötä paljon vireämpi, joka toi verryttelyyn omat jännityksen hetkensä. Päätin ottaa pari ylimääräistä hyppyä, kun ensimmäiset hypyt menivät hieman penkin alle. En päässyt mukaan, pidätin liikaa tai olin muuten turhan epävarmana selässä.
"Nyt näytti kivalta", Ellakin kehui viimeisen hypyn jälkeen.
"Ja tuntui", sanoin pysäyttäesäni Sonan naisen viereen. "Taidan jättää tähän, että jää hyvä fiilis."
"Hyvä idea. Starttasitteko toisina?"
"Kyllä, hitsit, olisin ollut kiva katsoa enemmänkin muiden suorituksia."
"Höh, keskity vain omaasi", Ella torui.
"Mm, joo", naurahdin.
Ei mennyt kauaa, kun esteet oli laskettu oikeaan tasoon ja tauko luokkien välissä oli ohi. Siirryimme Sonan kanssa kentälle kävelemään, kun Matilda ratsasti suorituksensa Zelian kanssa. Kauhistelin yhä kolmoissarjaa, joka ei näyttänyt olevan helppo edes edellä mainitulle ratsukolle. Taputin vireää Sonaa kaulalle, kun meidät kuulutettiin.
"No, niin syteen tai saveen, nyt mentiin", yritin rohkaistua.
Tervehdin tuomaria ja nostin laukan. Ensimmäinen este läheni. Punavalkoiset puomit tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi. Sona nosti korvansa ylös, nosti päätään ja innostui. Se oli valmis.
TULOS: 0-5 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ luonteva, kiintoisa
⭐⭐⭐⭐ tyylikäs lopetus
⭐⭐⭐⭐ tunnelma Tuomaristo jäikin oikein mielenkiinnolla katselemaan miten tämän parivaljakon yhteistyö sujuikaan niinkin pienillä ristikoilla, mitä 120cm luokalla oli heille tarjota. Ratsukosta näkyi kyllä päälle päin ettei yhteistä matkaa ollut ehtinyt kertyä vielä suuriakaan määriä; sen paljasti sekä ratsastajan epävarma kehonkieli radan alussa, kauhistunut ilme tietyn kolmoissarjan kohdalla, että Sonan "ai sanoit sä jotain?"- korvan heilautus kun edellinen este oli hypätty vauhdilla ja komealla ilmavaralla. Niin, ehkä jopa liiankin kovalla kyydillä. Kyllä tuomareillakin olisi nousseet kulmakarvat hiusrajaan jos olisivat tienneet kisojen olleen kaksikon kolmas ratsastussessio tältä päivää. Puhtaalla energiallako heidät oli ladattu?
Mukavan rauhallista ja rentoa etenemistä, jossa aloitus nappasi helposti mukaan jo alkumetreiltä. Aina mielenkiintoista päästä kurkkaamaan hieman ratsastajan ajatuksiin juuri ennen omaa vuoroaan. Helposti neljän tähden arvoinen, ja kenties pienellä lisäpanostamisella olisi onnistunut ylettää vielä astetta korkeammallekin.
Kilpailutunnelma on kohdallaan ja kerronta sujuvaa, dialogi tuo tekstin sisältöön mukavaa vaihtelua ja eläväisyyttä. Tuotosta olisi voinut vielä hieman viimeistellä.
Tarinankerronnasta tulee mieleen vanhat Polluxin aikaiset hevoskirjat, voi niitä aikoja! Selkeä, hyvin toteutettu tarina; kerronta ja dialogi keskenään tasapainossa ja luomassa rytmiä. Dynaaminen ja hyvin toteutettu lopetus tarinalle!
Olin ilmoittanut Sipsin mukaan kaksi päivää toisen kilparatsuni ilmoittamisen jälkeen. Miksi? Koska mä olin niin hiton epävarma. Tamma, joka oli pari vuotta sitten ollut pelastava tekijä mun omien taitojeni ylläpitämisessä ja nostamisessa, aiheutti mussa nyt paljon ristiriitaisuutta. Kuluva kausi oli edellisen tapaan ollut epätasainen ja vaikka siitä saattoi laittaa osan myös mun piikkiini, olivat asiaan vaikuttaneet pakostikin Sipsin astutusyritykset. Kun kyseessä ei ollut oma hevonen, oli täysin toisten ihmisten päätösten armoilla ja sai ajatella kisakalenteria suunnitellessa, mihin viimeiset kilpailut mahtaisivat sijoittua. Ja kun otti lisäksi huomioon sen, että olin ollut samojen ajatusten kanssa myös edellisen Power Jumpin aikaan vuosi sitten, alkoi yhtälö olla vuokraajan näkökulmasta kuluttava.
En tiennyt, olisinko kuskannut Sipsiä mukanani mihin tahansa maailman kolkkaan saakka, mutta koska arvokisat olivat osuneet meille kotikisoiksi, olisi ollut lähes hävytöntä olla osallistumatta – olinhan kuihduttanut lompakkoani kuluneen vuoden Sipsin vuokrausmaksuun ja valmennuksiin, joiden ansiosta tiesin meidän olevan starttivalmiita. Tämän oli vahvistanut myös valmentajani, joka oli itsekin kilpailemassa kahdella ratsulla. Näillä spekseillä mulla ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä yrittämään tosissani, koska Power Jump oli väärä paikka ratsastaa löysin rantein siitäkin huolimatta, että olin keväällä ollut heittää hanskat tiskiin Sipsin suhteen.
Joka paikka kuhisi väkeä heti siitä askeleesta lähtien, kun astuimme ulos ylimääräisiltä kulkijoilta suljetusta tallista. Samalla hetkellä alkoi myös tarkkaavainen toimintani, kun pyrin ennakoimaan kaikki tilanteet, joissa Sipsi voisi vahingossakaan joutua liian lähelle muita ratsuja. Olin toki letittänyt punaisen rusetin tamman tummiin häntäjouhiin, mutta sen havaitseminen olisi myöhäistä kanssakilpailijoille ja heidän ratsuilleen siinä vaiheessa, kun taluttamani punertava lohikäärme olisi jo tulossa täysillä päin hampaat irvessä.
Kävelytin Sipsiä hetken maasta käsin, ennen kuin nousin tamman satulaan maneesin kulmalla ja suuntasin maastoon tekemään alkuverryttelyä. Sipsin kanssa verryttelyalueille survoutuminen oli aina enemmän tai vähemmän epämiellyttävää, vaikka tilaa olisikin ollut ja koska maastot olivat kotikenttäedun vuoksi tutut, olisi ollut hullua käyttää ne hyödyntämättä. Samalla sain tuulettaa itse päätäni ja kertailla radankävelyssä miettimiäni lähestymisiä, joista eniten mietitytti linja kuudenneelta esteeltä kolmoissarjalle. Mun täytyisi olla täysin hereillä sateenkaaripystyn jälkeen, jotta voisin edes kuvitella tuovani Sipsin kolmoissarjalle siinä laukassa, jota olimme tahkonneet valmennuksissa.
Verryttelyhypyistä ensimmäinen ei sujunut: toin Sipsin aivan liian pohjaan, jonka seurauksena hypyn kaari nousi korkeaksi ja koetteli paitsi tasapainoani, myös puomin kannattimia. Vedin syvään henkeä, päätin olla hermostumatta asiasta ja otin uuden lähestymisen. Se onnistui, eikä onnistuminen olisi voinut sattua parempaan saumaan voitontahtoni näkökulmasta – yhtäkkiä musta tuntui, ettei yksikään linja radalla voisi olla meille liian vaikea, jos ratsastaisin huolellisesti. Ratakorkeus oli jo rutinoitunut ja allani oli ratsu, joka oli ehtinyt kilpailla jo vuosia isommissakin luokissa.
Kun epävarmuuden huntu poistui yltäni, jäljelle jäi vain sisuskaluja kieron huumaavalla tavalla korventava voitonnälkä.
TULOS: 0-5 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ luonteva, ratsukkokeskeinen
⭐⭐⭐⭐ tunnelma ja voitontahto
⭐⭐⭐⭐ tunnelma Sprite, tai siis Sipsi kuulostaa kyllä varsin ikävältä tapaukselta kisaratsuksi varsinkin suuremman asteen kisoissa. Kiva kuitenkin nähdä, että kaikesta epäröinnistä huolimatta Matilda oli sittenkin päätynyt osallistumaan vuoden suurimpaan tapahtumaan, sillä punaruunikko tamma oli kyllä komia näky laukatessaan Jumbo -radan esteiden välissä. Ratsukko näytti olevan sen verta hyvässä vireessä, että helposti olisi voinut luulla kaksikon valmentuneen oikein urakalla juuri Power Jumpia varten, kuten moni muu ratsukko oli epäilemättä tehnyt. Verryttelylenkki metsässä oli epäilemättä tehnyt myös tehtävänsä sekä Sipsille että sitä ratsastavalle Matildalle.
Oli mielenkiintoista lukea tuotos myös tämän parivaljakon tuntemuksista ennen kisoja. Tekstipätkähän oli vahvasti ratsukkokeskeinen eikä se haitannut yhtään; tuntui sopivalta tietää miten tämän vuoden Power Jumpiin lopulta päädyttiin, ja miten itse kisoihin oikein valmistauduttiin. Luontevaa kirjoittamista, ja panostamalla hieman sisältöön olisi voinut hyvinkin ylettää korkeammalle.
Kilpailutunnelma välittyy vahvasti ja ratsukon lähtökohtia avataan kiinnostavasti. Sekä kunnianhimo että osallistumisen järkevyys ovat aistittavissa!
Kotikenttäetu käytetty hyvin eduksi! Tarinalla myös hyvä loppu, joka saa lukijan kannustamaan ja toivomaan ratsukolle onnistunutta suoritusta.
Nesco kuohahtelee ja räiskyy. Isak Sederströmin leuat loksahtavat yhteen ja silmät siristyvät keskittyneiksi viiruiksi, eikä ratsastaja saa harmiaan siloiteltua pois kasvoiltaan. Piru heidät periköön. Hevonen käy kuumempana kuin koskaan, ja jos Isak onkin rennonletkeä persoona monissa muissa yhteyksissä, menestyspaineiden ja kunnianhimonsa keskellä hänen on tavallista vaikeampi nollata päässään kuohuva ristiriitaisten suunnitelmanaihioiden tulva.
Miehen ratsastus on niin epäjohdonmukaista, ettei ole ihmekään, että kirjava ratsu herättää huomiota verryttelyalueella (eikä hyvässä mielessä, Isak ajattelee hampaat irvessä). Pitäisi keskittyä! Mutta mitä enemmän Isak keskittyy, sitä kireämmin hän ratsastaa, eikä Nesco ole anteeksiantavaisella tuulella tänäänkään.
"Okseri", Isak huutaa, ja sitten hän tuntee olevansa ääniohjautuvan luotijunan kyydissä.
Nesco jyrää kylkimyyryä kohti verryttelyokseria, vasen lapa edellä niin kuin he olisivat yhä kulmassa vaikka Isak hakee suoraa linjaa. Ruma pidäte saa ratsun nakkaamaan niskaansa ja polkaisemaan takajaloilla voimakkaasti ylöskiidättävää vauhtia syvältä rungon alta. Hevosen protestiaskel sotkee ihan viimeistään rytmin. Sen hyppy on kipakka ja räjähtävä, mutta lähtee niin juuresta, ettei sillä ole mahdollisuutta onnistua. Etujalat lakaisevat etupuomin mukaansa. On pieni ihme, että he kuitenkin kohoavat takapuomin yli. Laskeutuminen on yhtä tönkkö kun kaikki muukin tähän asti: verryttely, tietöiden hidastama matka kisapaikalle ja koko valmistautumisprosessi vuoden suurimpiin kilpailuihin.
"Valmistautuu: Sederström..."
Pitikin lähteä tämän tason kisaan nolaamaan itsensä ja hevosensa, vaikka ratsukon pakka on ollut pitkin kevättä pieniä kirkastumisen hetkiä lukuunottamatta sekaisin. Vasta viime tipassa kasaan saatujen kvaalien olisi jo pitänyt kertoa, etteivät he todellisuudessa olleet Power Jumpien edellyttämässä vireessä.
Surkean suorittamisensa synkistämänä Isak ratsastaa hevosensa portille kiireisessä käynnissä, välittämättä enää toppuutella hevostaan. Hiihdelkööt. Tätä katastrofaalista verryttelyä ei enää parilla puolipidätteellä pelasteta. Jos Nesco sattuisikin tulemaan järkiinsä tässä lyhyessä hetkessä ennen rataa ja suorittamaan sen omalla tasollaan, orin ratsastaja tuskin voisi ottaa siitä kunniaa. Kyllä silloin olisivat korkeammat voimat työssään.
TULOS: 0-6 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ ytimekäs, maustettu
⭐⭐⭐⭐ intensiivisyys
⭐⭐⭐ kerronta Verryttelyalueella näkyy epäilemättä olleen vähän kovempikin meno päällä, eikä näköjään ainoastaan Isakin mielestä, sillä osa verryttelijöistä tuntui pelkäävän jäädä tämän eripuraisen ratsukon alle asiaankuuluvien esteiden sijaan! Kaunis sinisilmäinen ori yllätti taatusti kentän laidalla ihailevat katsojat räväkällä luonteellaan ja noh, varsin omaperäisen näköisellä hyppytekniikallaan, mikä mahtoi varmasti tuottaa Isakillekin ylimääräistä päänvaivaa vielä kaiken muun kisapaineiden lisäksi. Minkä takia aikaisemmin kaksikkoa silmäilleet katsojat olivat varmasti yhtä yllättyneet kuin oriin selässä istuva Isakin, kun Nesco näytti suorittavan kisarataa kuin aivan toinen hevonen.
Lyhyt, ytimekäs ja negatiivisella säväyksellä maustettu tuotos on ehdottomasti hyvää vaihtelua, kun erilaisuutta on tälläkin tekstillä lähdetty hakemaan. Ja kyllähän siinä onnistuttiinkin, vaikka tuotoksesta välittyy hieman sellainen kuva, että viime tippaan tehty eikä ehkä panostettu niin paljoa kuin olisi voinut. Vai pelkkää tuomarin ylianalysointiako? Viihdyttävää tekstiä kuitenkin ja selvästi neljän tähden arvoinen eroavaisuutensa ansiosta.
Laadukasta kerrontaa, jota lukee mielellään!
Intensiivinen teksti, jonka tunnelma on tarkkaan luotu ja pitää otteessaan. Kireästä valmistautumisesta kertovassa, tarkoituksellisesti "kiireisessä" tuoksessa tekstin verrattainen tiiviys/lyhyys on etu – lukija ei ehdi menettää mielenkiintoaan.
Niin sitä sanotaan, että hevosten jalostus on sulaa hulluutta. Tai niin ainakin Akseli Ruusuvuori sanoo, jos joku sattuu kysymään. Universum Hills oli ollut yksi Akselin kansainvälisen esteuran tähtioreista, mutta sen poika Ursa Major Hills oli ollut yksi miehen uran kaaosmaisimmista projekteista. Siinä missä Universum oli ollut järkevä ja rauhallinen ori, joka puhkesi kukkaan aina niissä kiperimmissä paikoissa, oli Majuri-poika jokseenkin hidasjärkinen, täys kohnottaja ja kiperissä paikoissa sen muutenkin herkästi leviävä pää suli entistä enemmän. Hypätä se osasi, vaikkakin joskus tuntui, että lähinnä tuuripelillä.
Tämän tien minä olen valinnut ja tämän tien minä katson loppuun, Akseli toisti päässään mantraa ennen kisasuoritusta. Nyt jos tämä leviää, tämä lähtee huomenna teurasauton matk... Ajatukset keskeytti kaiuttimista särähtävä kuulutus, joka ohjeisti Akselin Ruusuvuoren ja Ursa Major Hillsin valmistautumaan suoritukseen. Jostain syystä Akseli tunsi juuri tällä hetkellä olevansa uransa aallonpohjalla, vaikka tilanne olisi pitänyt olla toisin päin. Mitä hän oli tehnyt väärin, kun pojasta polvi vain paheni? Akseli yritti miettiä päänsä puhki niitä hetkiä, jotka olivat sinetöineet sen, että Majuri päätettiin jättää omaan talliin. Nyt näin äkkiseltään hän ei muistanut yhtäkään, kun Majuri toljotti silmänvalkuaiset vilkkuen katsomossa liikehtiviä ihmisiä. Ori oli niin kiihdyksissä, että jos sen otsaan olisi antanut luunapin, olisi korvien välissä kuulunut iloinen kilinä.
Power Jump oli aina ollut vuoden kohokohta ja sellaisena Akseli sen halusi mieluusti pitää tänäkin vuonna. Hän ei kaivannut mielensä perukoille epäonnistuneita muistoja siitä, kun Majuri rynnäköi murattimuurin läpi ja keulii derbykentän kulmassa puolet suorituksesta. Hän oli kansainvälisellä tasolla menestynyt esteratsastaja, jumankauta! Häntä ei yksi järkälemäinen aasi pidätellyt. Hän oli kylmähermoinen, taitava, ammattitaitoinen – ja aivan uskomattoman typerä, kun edes viitsi raahata Power Jumpiin kaikkien eteen yhden järkälemäisen aasin.
Nämä ajatukset oli nyt vain unohdettava ja keskityttävä suoritukseen. Majuri oli ennenkin kyennyt yllättämään. Ei nyt aina välttämättä positiivisesti, mutta yllättämään kuitenkin. Akseli veti syvään henkeä ja rauhoitti mielensä ulkopuolelle puheensorinan, hevosten korskahtelut ja selostajan kuulutukset. "Tehdään isäpapalle kunniaa", Akseli rapsutti kimon orin kaulaa rohkaisevasti ja kokosi ohjat käteen. Toimihenkilö avasi portin ja Majuri teki näyttävän sisääntulon vuoden 2021 Power Jump -derbykentälle etupää laukaten ja takapää ravaten.
TULOS: 0-8 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ lähtökohdat
⭐⭐⭐ viihdyttävyys
⭐⭐⭐ humoristinen, pohtiva Ja kyllähän kaksikon näyttävä sisääntulo herätti hilpeyttä myös katsojien kesken. Vaan minkäs oripoika luonteelleen mahtaa, ei ne esteet pysy pystyssä ainoastaan tyylin avulla! Tai niin ainakin Majuri taisi ajatella, juuri ennen kuin tämä tunnettu aasius taisi ottaa hevosesta vallan. Siinä taisi muutkin ihmetellä yhtä paljon Akselin kanssa, miten mies oli päätynyt kisailemaan tämän vuoden PJ arvokisoihin tällaisella arpapelihevosella. Tai ehkä se olikin tämän ratsukon salainen aseensa.
Humoristinen hyvän mielen tuotos, jossa hevosen omanlainen luonne on tuotu mukavasti esille ja jää sen ansiosta muiden tuotosten seasta astetta helpommin tuomariston mieleen. Tuotoksessa ei keskitytä perinteiseen kisavalmistautumiseen tai kisasuoritukseen vaan on omanlaisensa pohdinta-aiheinen tekstipätkä kyseisestä ratsukosta. Hyvää jälkeä, ja pienellä panostamisella oli varmasti päässyt neljännellekin tähdelle.
Tekstin rakentaminen suvun hevosten ympärille on tämän tuomarin mielestä aina kiinnostavaa – myös Power Jumpeihin tulee siten jonkinlainen kiinnekohta. Tuotoksen tunnelmassa oli jonkinlaista viihdyttävää tragikoomiikkaa, se eteni sujuvasti ja lopetus toi hymyn huulille!
Ei saisi nauraa toisen epäonnelle, mutta tässä siltä on mahdoton välttyä. Nokkelat sanavalinnat saavat taatusti tiukkapipoisimmankin tuomarin hykertelemään – viimeistään siinä vaiheessa, kun ensin rakennetaan toivekuvaa täydellisyyttä hipovasta suorituksesta, jonka viimeinen lause musertaa täysin.
"Katso Gallant, kaikki mitä valo koskettaa, on viimeinen koitoksemme ennen huomista mestaruusluokkaa. Mestarin aika nousee ja laskee kuten aurinko. Huomenna aurinko laskee Isabella Sokan ja No Duchessin kaudelle ja nousee meidän mestaruudellemme."
"Ja nämä kaikki on minun ylitettävä?"
"Kaikki."
"Kaikki mitä valo koskettaa. Entä tuo varjoisa paikka?"
"Se on aitojen ulkopuolella. Et saa mennä sinne."
"Mutta luulin, että mestari saa tehdä ihan mitä vaan."
"Kuuluu mestaruuteen muutakin kuin hauskanpito. Siihen vaaditaan sisukkuutta, tarkkuutta, taitoa... ja voimaa."
Kuten jo Mufasa aikoinaan Simballe tiesi kertoa, ei kuninkaan elämä ole pelkkää ilonpitoa. Hyvin vastaavanlainen keskustelu käytiin minun ja Gallantin välillä hieman ennen starttiamme Power Jumpin Prix de ERJ -luokassa, kun tähtäimessämme oli seuraavana päivänä ratsastettava PJ'21-mestaruus. Gallant oli laittanut leikiksi koko verryttelyn ja kadottanut kuuloaistinsa tyystin. Sitä tapahtui aika ajoin, mutta miksi juuri tänään? Päivänä, jota olin odottanut siitä asti kun ori muutti Mandelbackeen tomerana hevosenalkuna. Olinko luonut liian iso paineet sekä orille, että itselleni, että se reagoi näin?
Hengitin pari kertaa syvään. Päätin yrittää vielä ja edetä rauhallisesti. Aikaa olisi vielä. Yritin samalla lohduttautua ajatuksella, että meillä oli joka tapauksessa tiedossa paikka finaaliin, kävi tänään miten kävi.
Uusi yritys ei alkanut kovin lupaavasti. Ensin Gallantin huomion kiinnitti kentän poikki liihottanut perhonen, sitten sille tuli aivan kamala pissahätä ja sen jälkeen piti vielä toivottaa juuri verryttelemään saapunut tyrmäävän upea puoliveritamma tervetulleeksi laulu- ja tanssiesityksen kera. Mutta sitten – ihmeen kaupalla – kun tamma poistui vain hetkeksi orin näköpiiristä toisen hevosen taakse, se alkoikin kuunnella minua. Ylimääräiset pelleilyt jäivät unholaan ja onnistuimme ottamaan muutaman kelvollisen verkkahypynkin. Meillä oli siis vielä toivoa. Starttivuorommekin lähestyi jo, joten päätin siirtyä odottelemaan lähemmäs kilpailuareenan porttia.
TULOS: 0-9 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ hurmaava aloitus
⭐⭐⭐⭐ nokkela, kompakti
⭐⭐ kekseliäisyys Gallant olisi varmasti hieno mestari, ainakin ulkomuodoltaan, vaikka keskittymisen herpaantuminen juuri niistä tärkeistä asioista taitaa olla yksi oriin huonoista tavoista. Miljalla on varmasti kova työ saada oriin huomio pysymään päämäärässään, kilpailukentälläkin, vaikka vakuuttavalta kuulostikin tuo ratsukon yhteinen preppaus-tuokio ennen kisoja. Mitähän kaikkea Gallant saikin siitä loppujen lopuksi irti, jää nähtäväksi.
Hauska aloitus, jossa onnistuttu hienosti sovittamaan Power Jumpin ideaa Leijonakuninkaasta tunnettuun vuoropuheluun. Plussaa siitä! Kiva myös huomata, että tuotoksessa on otettu vahvasti huomioon Gallantin luonne. Yleisesti ottaen lyhyehkö, aiheeseen sopiva ja mukavan ratsukkokeskeinen tuotos.
Hauska ja nokkela aloitus tarinalle!
Tämä teksti alkaa todella hauskasti, kekseliäästi ja mukaansa tempaavasti! Leijonakuningas on ihana (paras), joten väkisinkin teksti jäi jo aloituksellaan mieleen. Hellyyttävää vuoropuhelua ratsukon kesken, teksti hymyilytti!
Juuso Sherman laskeutui alas kirjavan orinsa selästä raviradan talleilla. He olivat juuri ratsastaneet luokkansa sadanviidenkympin luokassa. Tepig oli hieno hevonen ja Juuso piti siitä oikein kovasti. Tänään Power Jumpeilla ori ei kuitenkaan ollut miehen "ykkösratsu", vaan Pickett. Heiltä löytyi jo vuosien yhteinen kokemus kisaradoilta ja ruunivoikon värinen tamma oli miehen lempihevonen.
Heiltä löytyi myös menestystä Power Jumpeista. Pari vuotta sitten juurikin Auburnissa ratsukko sijoittui arvoluokan neljänneksi. Se oli heidän ehdottomasti arvokkain tulos. Tänään he lähtisivät tavoitteena parantaa tuloksia entisestään. Kilpailuhenkeä kyllä löytyi molemmista.
"Are you ready soon?" Juuso kysyi serkultaan, joka varusti tammaa valmiiksi. "We have to go."
"Yes, yes, a hasty idiot", Chloette vastasi serkulleen. "Yours pretty mare is just ready."
"Thanks. Can you do something to Tepig? Put a cold in his feets. And.."
"Yes I know Cheese. I'm not a stupid beginner."
"I know that", Juuso hymyili. "Thank you a lot Lottie."
"Shut up and go", mustahiuksinen serkku pyöritti silmiään ja työnsi Pickettin ohjat Juuson käsiin. "I'm not going to listen your whining if you are late. Or Isabella won't listen that."
Juuso virnisti ja talutti Pickettin karsinasta. Nopean säätelyn jälkeen hän nousi satulaan. Matka raviradalta Auburniin ei ollut pitkä, mutta siinä kerkesi ottamaan sopivasti alkuraveja. Pickett oli kenttähevosena tottunut menemiseen maastossa, joten Juuso pystyi ottamaan siitä kaiken tarpeellisen irti. Kisapaikalla Pickett imi itseensä paikan sähköisyyttä. Sen korvat ja pää nousivat ylös. Askeleet muuttuivat tikittäviksi ja Juuso naurahti tammalleen. Todellinen neiti pisti aina esityksen pystyyn, kun oli yleisöä.
Varmoin ja rauhallisin mielin Juuso hoiti verryttelyt pois alta, käveli hetken Pickettin kanssa vielä ympäristössä. Rata oli sama kuin Tepigin kanssa, mutta niistä virheistä ei voinut ottaa opiksi Pickettin suoritusta varten. Korkeudessa ei paljoa ollut eroa, mutta pieni raketti ei olisi yhtään samanlainen radalla kuin isompi ori. Minkälaisen varsan niistä kahdesta voisikin saada.
"Juuso Sherman ja Rosengårds Pickett", huudeltiin, kun tuli radan aika.
Juuso ratsasti Pickettin tuomarin tervehdykseen. Pillin vihellyksen jälkeen Juuso nosti raketillaan laukan. Häntä ei jännittänyt. Tämä oli tuttua heille molemmille ja tätä he tekivät hengittääkseen. Se oli vain yksinkertaisesti parasta.
TULOS: 0-9 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ yksinkertainen, ytimekäs
⭐⭐⭐⭐ toimiva kokonaisuus
⭐⭐⭐ selkeys Ei mennyt kauaakaan kun tuomaristo totesi ruunivoikon tamman olevan kyllä varsinainen katseenkääntäjä sekä lämmittelyalueella että sitten itse kisakentällä. Näiden kaksikon yhteistyö tuntui yksinkertaisesti sujuvan, vaikka välillä katsomo joutuikin pidättelemään hengitystään siinä pelossa, että Pickettin selässä tasapainotteleva mies ei pysyisikään tamman tahdissa mukana, sillä vauhti näytti helposti olevan sitä luokkaa. Juuso todisti kuitenkin osaavan asiansa ja näytti nauttivan vauhdista myös, vai olikohan tuo katsomoon asti nähtävä hymynpoikanen aikaisemmin serkusten välillä vaihdetun keskustelun tulosta, sitä ei tiedä kuin Juuso itse.
Lyhyt, yksinkertainen ja ytimekäs tuotos, johon oli hyvän maun sisällä heitetty myös dialogia englanniksi. Kisoihin ja itse ratsukkoon keskittyvä tekstinpätkä oli kirjoittajaltaan tasavarma tuotos, joka sisälsi sen mitä tehtävänannossa pyydettiin eikä yhtään enempää. Helppolukuinen ja kirjakieleltään korrekti ilman suurempia virheitä, hyvää tekstiä siis.
Siisti ja helppolukuinen tarina, jossa tyylikäs, tarinan hyvin yhteenvetävä lopetus!
Tekstissä on tasapainoisesti dialogia ja pohdiskelevaa kerrontaa. Tunnelma on kilpailuasetelmaa rakentava, hyväntuulisella tavalla, vaikka kunnianhimoakin pilkahtelee!
Jos minulle olisi 12 vuotta sitten sanottu, että vielä jonain päivänä tulisin istumaan Caran selässä odottamassa lähtövuoroa Power Jump -esteradalle, en olisi uskonut. Olinhan ollut jopa valmis myymään tamman heti vieroituksen jälkeen, olkoonkin yhden lempitammani ensimmäinen varsa. Onneksi Kati piti silloin päänsä ja totesi, että Caraahan ei sitten myydä. Ja kun tamma oli juuri kääntymässä 4-vuotiaaksi sen Netta-mummo nappasi voiton täällä Auburn Estaten hulppeissa puitteissa samoissa pippaloissa. Jo silloin kävi mielessä, että olisiko Carasta seuraamaan mummonsa kavionjäljissä kohti PJ-mestaruutta?
Oli tai ei, niin olin iloinen siitä, että olin täällä nyt Caran kanssa ja kaikki muu olisi vain plussaa. Äkillinen liikutuksen tunne valtasi mieleni ja rutistin tammaa tiukasti. Se hämmästyi elettäni aivan yhtä paljon kuin minä itsekin ja otti tuhahtaen muutaman raviaskeleen ennen kuin ehdin kerätä ohjat takaisin käsiini.
Pysäytin tamman hetkeksi verryttelykentän laidalle hörpätäkseni hiukan vettä. Taivaalla näkyi siellä täällä pilvenhattaroita. Tuntia aiemmin oli ripotellut muutama pisara vettä, mutta siihen se sitten jäi. Satunnaiset tuulenvireet jaksoivat juuri ja juuri liehutella Caran jouhia. Aloimme olla valmiita radalle.
Mutta toisaalta mitä lähempänä meidän vuoromme oli, sitä epävarmemmaksi tulin siitä, että olin valinnut estekorkeudeksi 140 cm. Olemme vasta äskettäin nousseet kyseiselle tasolle, mutta korkeus ei nyt tässä ollut varsinainen ongelma, vaan se, että radalla hypättäisiin pitkä vesi. Totaalisesta vesikammosta on jo päästy pitkälle, mutta ei Cara edelleenkään ole täysin sinut sen kanssa. Voi ei, mitä olin mennyt tekemään? Olinko nyt itse möhlinyt totaalisesti mahdollisuutemme?
Toukokuun kvaalikilpailuissa menimme 130 cm radan ja tamma selvisi vesimatosta vain juuri ja juuri. Silloin vesi oli myös radan viimeinen este. Nyt vesieste tulisi vastaan jo viidentenä, joten vaihtoehtoja loppuradalle oli useita. Joko a. emme pääse esteen yli ollenkaan, b. Caran pasmat sekoavat totaalisesti ja meidät hylätään vielä jollakin seuraavista esteistä, c. päästään edes joten kuten maaliin tai d. tamma yllättää eikä ole esteestä moksiskaan. Niinkin on joskus käynyt.
Onneksi ajatukseni keskeyttää kuulutus, jossa meitä pyydetään valmistautumaan. Nyt ei auta murehtia etukäteen, vaan keskittyä ja suorittaa täysillä. Kokoan jälleen ohjat ja suuntaamme Caran kanssa kilpailuareenalle. Edeltävän ratsukon ajan koetan vielä tsempata sekä itseäni, että tammaa. Viimein meille annetaan lähtömerkki. Ohjaan tamman kohti lähtölinjaa ja huudan mielessäni: "Täältä tullaan Antti!"
TULOS: 2 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ kokonaisuus
⭐⭐⭐⭐ tasainen, luonteva
⭐⭐⭐ kerronta Vaan mitäpä Power Jumpin kaltaiset suuret kisat olisi ilman sitä pientä pippurin tapaista kauhujännitystä lämmittelykentällä? Taisi Miljaa kauhistuttaa tämä painajaismainen vesieste astetta enemmän kuin Caraa itseään, sillä oliko ratsastaja kenties unohtanut että ei siitä pitkä aika ollut kun Cara oli puhtaasti ylittänyt kanadalaisen kaksoisvesiesteen ja vieläpä aikamoisessa myrskyssä? No tamma ei ollut ainakaan. Mutta Milja tuntuikin keskittyvän pelkästään ratsukon suorituksen kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin, vaan silleenhän se Power Jumpin kaltainen arvokilpailu kisailijoiden psyykkeeseen helposti vaikuttaa!
Kaikessa lyhykäisyydessään hyvin tasainen tekstinpätkä ja tämän vuoden PJ tuotosten tapaan varsin yleisluontaisella aiheella. Tekstiä oli luontevaa myös lukea. Ratsukkoon ja kisoihin keskittyminen varmisti tuotoksen neljännen tähden joukkoon.
Mukava, tavallaan päiväkirjamainenkin tarina. Muistelut ja nykyhetki hyvin kirjoitettu tuomaan pohjaa ratsukon yhteiselle historialle.
Tasapainoinen teksti, jossa sekä pohditaan lähtökohtia (ja paineita?) voittajatamman lapsenlapsena että jännitetään rataa ja etenkin sen vesiestettä. Hymyilyttävä lopetus – jopa vesiesteen lempinimi on bongattu ratapohjista!
Pappa Sundbergilla on ihan oikea nimikin. Ajan saatossa se oli vain jäänyt monelta unohduksiin, sillä omalla ristimänimellään Pappaa ei oltu kutsuttu vuosikymmeniin – ei ainakaan Sundbergien perheessä. Pappa oli Pappa jo kolmenkympin korvilla, vaikka lapsenlapsista ei ollut tietoakaan. Suurin osa lienee kuvittelevan kutsumanimen liittyvän jotenkin perheen suomenruotsalaisiin sukujuuriin. Todellisuudessa tämä perhe on niin supisuomalainen, että pakkoruotsia pidemmälle ei kukaan perheenjäsen ole päässyt ruotsintaidoissaan, ja Pappa muistaa aina mainita, että tärkeintä ei suinkaan ole voitto, vaan se, että Ruotsi ottaa oikein kunnolla turpaansa.
Pappa oli Pappa siksi, että vaimonsa niin alkujaan päätti. Ja Loviisa Sundberg päättää muuten tässä perheessä aika paljon muustakin. Kuten siitä, että tänä vuonna myös Pappa lähtisi ainoan tyttärensä ja hänen perheensä tueksi Power Jumpiin eikä suinkaan Kaukon ja Jaskan kanssa Tenolle kalareissulle. Tyttärellä kun oli pienet kaksospojat ja esikoinenkin siellä jaloissa pyörimässä. Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen jo riehumassa hevosen selässä, ei hyvä heilu. Loviisa oli suorastaan järkyttynyt, että niin vain sitä ura vei mennessään ja lapset jäivät hunningolle jo tuossa iässä. Apua siinä perheessä tarvittiin, vaikka sitä ei oikeastaan edes oltu pyydetty – ainakaan isovanhemmilta. Pappa oli tiukasti todennut vaimolleen, että hyvä on, tämän kerran sitten. Ja vain tämän kerran, ettäs tiedät. Kuten aina.
Kilpailupäivänä Pappa oli varustautunut erinomaisesti. Hän oli kerännyt pitkin kuukautta insinöörin pedantilla tarkkuudella koottua selviytymispakkausta kasaan ja nyt Pappa Sundberg seisoi miesporukassa derbykentän laidalla esitellen ylpeänä aikaansaannoksiaan. Miesringin keskiössä komeilivat kaksosrattaat, mallia aivan liian kallis. 16 erilaista istuinosan, vaunukopan sekä turvakaukalon yhdistelmää. Uskomattoman monipuoliset, Pappa kehaisi. Joku miehistä tiedusteli onko muuten viisipistevaljaat. Kyllä on, ja säädettävä työntöaisa!
Samalla intohimolla Pappa oli aina suhtautunut tyttärensä hevosharrastukseen, vaikka ihan vain periaatteen vuoksi oli mutissut viiksiinsä, että kai sitä tiemmä parempaakin tekemistä olisi viikonloppuisin, kuin ravata kaiken maailman ponitapahtumissa. Jossain vaiheessa vuosien varrella mutina vaimeni ja lopulta jäi pois kokonaan. Joko epähuomiossa, tai sitten hän vain ymmärsi, ettei pystynyt huijaamaan ketään ollessaan kisa-aamuina ennen kukonlaulua keittämässä kaurapuuroa matkaan lähtijöille. Periaatteen miehenä tunnettu Pappa tuumi, että jos jotain lähdetään tekemään, tehdään se kunnolla. Aina oli viimeisen päälle hevostrailerit ja vetoautot. Hanskalokerosta löytyi varakuolaimet ja Mersun takaluukusta laajamittainen ensiapuvälineistö sekä tyttärelle että hänen ratsulleen. Mitään ei puuttunut ja jos puuttui, se hankittiin viipymättä.
Tyttären lennettyä pesästä ja lyöttäydyttyä kimppaan esteratsastaja Akseli Ruusuvuoren kanssa, oli Pappa yhtäkkiä huomannut olevansa toimeton. Nyt hänellä olisi aikaa vain itselleen ja harrastuksilleen. Kaukokin oli aina irvaillut hänelle, että hallitus ei anna hänen koskaan osallistua miesporukan illanviettoihin. Nyt on sitten virallisesti määräysvalta vaihtunut tässä taloudessa, oli Pappa uhonnut ja ottanut pitkän siemaisun oluestaan vain ymmärtääkseen, että ei hän halunnut istua lauantai-iltaa Kaukon rähjäisessä autotallissa ja kuunnella kuluneita kalajuttuja. Tänään, vihdoin ja viimein, Pappa Sundberg oli jälleen elementissään suuren hevostapahtuman hulinassa – bäk in thö pisnekset, niin kuin Pappa ruukaa sanoa.
Ainekset erinomaiseen kilpailusuoritukseen ovat Papan mielestä yksinkertaiset. Kaiken pitää sujua taustajoukoissa kuin rasvattu koneisto. Yksikään osa koneistoa ei saa missään tilanteessa pettää tai suoritus on kriittisesti vaarassa. Markkinakojusta pitää ostaa juuri oikeanlaisia metrilakuja, jotka sujautetaan kömpelön olantaputuksen saattelemana tyttären käteen ennen suoritusta. Hevonen pidetään visusti hyppysissä, vaikka se tepastelisi levottomana ja yrittäisi astua varpaille. Sille ei näytetä, että pelkää. Sille näytetään kuka määrää! Tytär puntataan hauisvoimalla selkään ja lausutaan juuri se oikea, rohkaiseva lausahdus: "noh, niin".
Kaikki tämä sujui vanhasta lihasmuistista ja Pappa oli varsin tyytyväinen itseensä, kun sai näin sujuvasti saatettua tyttären ja Kastanjan Kohinoorin derbykentän portista sisään areenalle. Tamma oli hermona, mutta ei laisinkaan niin hermona, kun tytär sen selässä. Punaisen tamman isäori oli ollut niin kallis, että edes Papalle ei oltu kerrottu sen todellista kauppahintaa. Mistä moiset rahat saatiin, oli vieläkin mysteeri. Puhumattakaan siitä, että miksi niin hyvän oriin jälkeläinen vaikutti olevan kertakaikkisen ikävän oloinen hevonen. Tamman olisi pitänyt kulkea eteenpäin, mutta se käytti aikansa peruutteluun ja hännän huiskimiseen. Ei hän hevosista vieläkään kaikkea ymmärtänyt, mutta sen verran kuitenkin, että tarkoitus oli hänen tietääkseen mennä lujaa ja eteenpäin, eikä suinkaan hirttää pakkia kiinni. Luojan lykky, että tytär sai houkuteltua vaihdelaatikkoon ykkösen päälle ja kohta kaksikko laukkasi viivasuorana kohti punavalkoista pystyestettä. Pappa kaivoi reisitaskushortsiensa taskusta esiin iankaikkisen vanhan kamerakännykän. Hän zoomasi tottuneesti kuvan niin lähelle kohdetta kuin suinkaan pystyi, jotta kuvasta ei enää mitenkään erottanut komeiliko siinä Sylvi Sundberg ratsullaan vai aamulla tienposkessa nähty hirvinaaras. Tyytyväisenä ja täysin tietämättömänä kuvan puoliksi peittävästä etusormesta, Pappa laittoi puhelimen takaisin taskuun ja myhäillen hytkytti rattaissa päiväuniaan nukkuvia kaksospoikia. Kyllä tämä nyt yhden kalareissun voitti mennen tullen.
TULOS: 4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ sympaattisuus
⭐⭐⭐ omaperäinen, mukaansa tempaiseva
⭐⭐⭐ näkökulmahahmo Ilahduttava, kerrassaan herttainen tarina. Hauskoja ja nokkelia sanavalintoja, sekä virkistävä ratkaisu tarinan lähestymistavalle. Pappa Sundberg sai täältä fanin!
Erottuva kerronta tukijoukkojen näkökulmasta. Sujuvaa kirjoittamista ja hauskoja, harkittuja sutjautuksia siellä täällä! Etenkin viimeisimmissä kappaleissa päästiin kilpailutunnelmiin.
Ja pappahan on tunnetusti se jonka luokse mennään, kun tarvitaan vanhaa viisautta ja käytännön taitoja! Näin myöskin varmasti Sylvinkin kohdalla, sillä epäilemättä Nonan kaltaisen tamman kanssa on tarvittu kerran jos toisenkin ripauksen älliä ja järkähtämätöntä otetta, siis kaikkea mitä papalla on varmasti tyttärelleen tarjota. Silloinkin kun asiat ei liittyisi välttämättä suoranaisesti hevosiinkaan. Varmasti korvaamaton apu, ja kyllähän sen pappa näyttää myös tietävän, kun näkee hänen astelevan kisaväen keskellä hulppean näköisiä rattaita työnnellen, selvästi viime hetken pointtereita tyttärelleen heitellen.
Omaperäinen ja helposti mukaansa tempaiseva tuotos, mikä tämäkin näytti päättävän ottaa vähän erilaisen lähestymistavan näihin kisoihin, tavanomaisen ratsukon kisatarinan sijaan. Hienoa, siitä aina plussaa! Ideana ja toteutuksena hyvin mielenkiintoinen sekä nautinnollista luettavaa, mutta neljänteen tähteen olisi tarvittu hitusen enemmän tekstin keskittymistä itse kisoihin ja keskiössä olevaan ratsukkoon. Tyylikäs tuotos kuitenkin!
20. 223 Minni Vanha-aho (VRL-10337) - Rosa Majalis VH20-031-0294 (150 cm)
Kääntäessäni hevosauton Kallan raviradan parkkialueelle, en jotenkin saattanut ymmärtää että me olimme saavuttaneet Rosan kanssa meidän päätavoitteen ennen tamman mammalomaa. Kisaaminen Rosan kanssa on muutenkin ollut ajoittain hieman satunaista vaikkakin tamman kanssa ollaan kuitenkin treenattu viikoittain ja pyritty vain pitämään rutiinia yllä parhaansa mukaan. Jotenkin ruunikko tamma on vain jäänyt kouluratsujen jalkoihin, mikä harmittaa suuresti, mutta nyt tuleva viikonloppu olisi pyhitetty vain minulle ja tammalleni.
Parkkeerattuani hevosautoni sekä laskettuani rampin, en voinut olla hymyilemättä nähdessäni ruunikkoni kiinnostuneen katseen sekä hörössä olevat korvat, jotka kuuntelivat ympäristön ääniä kisapaikan heräillessä henkiin ja ratsukoiden saapuessa paikalle. Vaikka ajomatka olikin ollut pitkä, ei tamma näyttänyt silti onneksi matkaväsymyksen merkkejä ja se asteli reippaasti alas rampilta, kuunnellen entistä paremmin kisapaikan ääniä. Saatuani ohjeet karsinalle, joka oli tammalle varattuna viikonlopun ajaksi, lähdin taluttamaan Rosaa oikeaan suuntaan ja samalla tunsin, miten omakin kisafiilikseni oli nousemassa. Kisapaikalla kuului kaikkea niin suomesta englantiin kuin myös hieman tuntemattomampiakin kieliä, joista yhden tunnistin saksaksi ja toisen italiaksi, vaikka osa jäikin edelleen hieman pimentoon.
Rosan jäädessä kotiutumaan väliaikaiseen karsinaansa riisuttuani siltä ensin kuljetussuojat ja suitset, oli aika käydä hakemassa kisakaappi. Mitä valmiimpia aloimme tamman kanssa olemaan, ja mitä lähempänä seuraavana päivänä koittava kisapäivä oli, sitä enemmän minua alkoi jännittämään. Kisapaikalla näkyi kuitenkin muutamia tuttuja naamoja muista kisoista ja vaihdoinkin sanan tai toisen muutaman kanssakilpailijan kanssa, unohtamatta kuitenkaan toivottaa onnea seuraavan päivän startteihin.
Kisa-aamu tuntui koittavan ihan liian nopeasti ja vaikka odotinkin innolla meidän starttiamme kesän isoimmassa kilpailussa, en silti voinut olla tuntematta oloani ihan pienesti haikeaksi tajutessani myös miten nopeasti aika kiisi ohitse ja että miten nopeasti koko kilpailu olisikaan ohi. Kuitenkaan en halunnut antaa melankolian voittaa joten yritin ajatella vain kaikkea mukavaa, samalla kun harjasin punertavan ruskeaa karvaa ja tarkistin jotta ratsuni olisi kunnossa tulevaan koitokseen. Starttiajan ollessa vasta iltapäivän puolella kerkesin käydä jännittämässä pari ensimmäistä luokkaa kisakatsomossa, ennen kuin oli aika palata tallille ja alkaa hoitamaan ruunikkoani kisakuntoon. Rosa tuntui nauttivan saamastaan huomiosta ja tamma katseli korvat höröllä käytävällä tapahtuvaa elämää, satunaisesti hörähtäen jostain kuuluvalle hirnahdukselle tai muulle äänelle.
Päästessäni harjauksessa tammani rungon kohdalle pieni harmitus siitä, että en kerkeäisi näkemään tammani sisällä kasvavan varsan isää kisaradalla nousi pintaan, mutta karistin ajatuksen päästäni ja yritin miettiä jo tulevaa kevättä, kun Rosan vierellä kirmailisi pieni hontelo (toivottavasti tamma) varsa, joka voisi joskus nousta äitinsä rinnalle ja lopulta periä Rosan kruunun kisahevosenani sekä ruusulinjan jatkajana. Kuitenkaan aikaa haaveilulle ei ollut liikoja ja vaikka ruusunpunaisten lasien riisuminen ei ollutkaan helppoa, täytyi ne vielä hetkeksi asetella omaan koteloonsa ja keskittyä vain siihen mitä oli tulossa. Valkoinen huopa tuntui korostavan tammani väriä entisestään ja uutuuttaan kiiltävä otsapanta kimalteli valon osuessa sen timantteihin ruskealla otsalla. Saatuani viimeisenkin soljen kiinnitettyä ja tarkistettua että jokainen remmi oli varmasti oikealla mitalla ja että kaikki olisi siististi pujotettuna leiffien välistä, minun oli pakko ottaa muutama askel taaksepäin ja ihailla tammaani hetken. Vaikka olinkin nähnyt Rosan monesti kisavarustuksessa, oli tässä hetkessä silti jotain maagista ja en voinut piilotella leveää hymyä, joka nousi huulilleni tarttuessani ohjista kiinni ja lähtiessäni taluttamaan ruunikkoa kohti tallipihaa jotta sain nousta sen satulaan ja lähteä ratsastamaan kohti Auburnin kartanoa.
Kisapaikka oli yhtä upea kuin mitä se oli ollut Kalla Cup:ien aikana, ellei jopa upeampikin ja kisoista todellakin näkyi aika ja raha, joita niiden järjestämiseen oli käytetty ja pohdin taas kerran miten minä ja pieni tammani olimme ikinä päässeet siihen pisteeseen että saatoimme kilpailla kesän isoimmissa estekilpailuissa. Verryttelyareenalla oli monta toistaan upeampaa ratsua sekä taitavaa ratsastajaa ja tervehdinkin tuttuja ja puolituttuja ratsastaessamme toistemme ohitse, sekä ihailin miten vaivattomasti ratsukko toisensa jälkeen ylitti verryttelyesteen. Hiljalleen starttilista ennen meitä lyheni ja lyheni ja lopulta tuli se aika kun kovaäänisistä kuului se kauan odotettu kuulutus "seuraavana valmistautuu Minni Vanha-aho – Rosa Majalis". Kuullessani oman nimeni sekä Rosan virallisen nimen tunsin miten kylmät väreet juoksivat selkääni pitkin ja entistä todellisemmaksi tuli se, että olisimme oikeasti starttaamassa Power Jumpissa vuosimallia 2021.
Ratsastaessani ruunikkoni verryttelystä kisakentälle ja tervehtiessäni tuomaria, perhosparvi mahassani tuntui rauhoittuvan ja jännityksen sijaan minut valtasi omanlaisensa rentous ja varmuus. Vaikka emme tulisi todennäköisesti pärjäämään luokan nimekkäämmille ratsukoille tulisin silti nauttimaan jokaisesta sekuntista sekä laukka-askeleesta, jotka ruunikkoni ottaisi kisaradalla. Tämä olisi meidän hetki ja tämän tulisin muistamaan ikuisesti.
TULOS: 4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ viihdyttävä, onnistunut kuvailu
⭐⭐⭐ tunnelma
⭐⭐⭐ tunnelma Ihanan romanttinen lähestymistapa tässä kisaamiselle. Vaikka jännitystä on matkassa mukana, pääasiassa tunteet ovat odottavaisia ja onnellisia, etenkin omaa hevosta kuvatessa. Sympaattinen ratsukko!
Tekstin tunnelmassa oli lämminhenkisyyttä ja ratsastajan kiintymystä hevostaan kohtaan, kaunis lopetus. Kisat ova ratsukolle ilmiselvästi tärkeä merkkipaalu, johon on valmistauduttu hartaudella! Sujuva, ehkä hieman päiväkirjamerkintämäinen teksti, joka olisi hyötynyt jonkinlaisesta twististä (juonellisesta tai kirjoitusteknisestä, ehkä alkuosan tiivistämisestä) erottuakseen vahvemmin joukosta.
Nätti neiti Rosa Majalis todellakin näytti oikein kauniilta kaksikon ratsastaessa ensimmäistä kertaa kisakentälle; karva näytti kiiltävältä ja huolletulta, harjan takaa pilkotti timanttiset otsapannan koristeet aurinkoa vasten ja kirkkaan valkoinen huopa veti todellakin monen katsoja huomion itse ratsukkoon. Kyllä näki, että Minni hevosestaan kovasti välitti! PJ:n Master -rata näytti alkuun jännittävän molempia, mutta alkusähläyksen (lue päätön kana -taktiikan) jälkeen esteet näytti ylittyvän taitavasti. Kyllä huomasi, että ratsastaja tunsi ratsunsa läpikotaisin. Minnillä oli varmasti myös suuria suunnitelmia Rosan tulevalle varsalle, liekö jatkaisivat äitinsä jalanjäljissä?
Viihdyttävää ratsukkokeskeistä tekstiä, jossa oli päädytty menemään tavanomaista kisaan valmistautumis -reittiä pitkin. Hyvä tapa varmistaa, että tuotos vastaa suurimmaksi osin tehtävänantoa. Tekstistä sai kuvan, että Rosa todella oli valmisteluineen ja kisavarusteineen varsinainen katseenkääntäjä. Tekemisien kuvailu oli siis onnistunut ja siitä plussaa! Vaikka teksti olikin sisällöltään hieman raskas, sitä oli loppujen lopuksi varsin helppo lukea.
21. 002 Lauri Merikanto (VRL-08817) - Malachai VH18-021-0086 (140 cm)
Lauri Merikanto ei oikeastaan pitänyt Malachain kaltaisista hevosista – siis sellaisista, joiden kaviot lähestulkoon kipinöivät jo pelkästään siitä, että kymmenen metrin päässä oli ihmisiä, hevosia, esteitä tai muuta siltä loputtomalta listalta, jolle olivat vuosien mittaan listautuneet kaikki mustaa oria kohahduttavat asiat. Syy, jonka vuoksi Lauri istui kierroksiaan tasaisen varmasti verryttelymaneesissa keräävän Malachain satulassa istui katsomossa, koska oli orin omistajan roolissa palkannut miehen ensin läpiratsastamaan ja myöhemmin kilpailemaan orilla. Matkan varrella sekä Malachain että tämän omistajan rooli Laurin elämässä oli muuttunut, kun Malachaista oli tullut vakituinen treenattava ja Heidistä kihlattu, mutta se ei varsinaisesti ollut muuttanut Laurin mielipidettä hiilenmustasta sähikäisestä.
Lauri oli kilpaillut Malachailla Power Jumpissa kaksi vuotta sitten, kun arvokilpailu oli viimeksi ratsastettu Sokan siskosten mailla. Mies oli muistellut suoritusta valmistellessaan oria tämänvuotiseen koitokseen, johon Lauri oli asennoitunut hyvin eri tavalla – siinä missä mies oli vuonna 2019 pyrkinyt hillitsemään Malachain vauhtia, oli Lauri nyt lähdössä radalle ratsastamaan aikaa. Suunnitelma oli syntynyt kesä-heinäkuun vaihteessa kisamatkalla Pariisissa, jossa kilpailuviikon aikaratsastusluokat olivat näyttäneet hyvin sen, mihin Malachai oli luotu: nopeuteen. Kun Lauri oli vauhdin sijaan hakenut suoritukseen turvallisuutta kaarteiden laajuuden ja huolellisten lähestymisten kautta, oli ori kaiken ylimääräisen sijaan keskittynyt vain esteisiin sekä niiden ylittämiseen.
Kilpailijan ja valmentajan uransa aikana Lauri oli oppinut, että jokaisen ratsastajan elämään mahtui niitä kuuluisia elämän hevosia, mutta myös hevosia, jotka pysyivät työkavereina. Niiden kanssa koettiin onnistumisia ja epäonnistumisia, niihin tuskastuttiin ja toisaalta välillä todettiin, ettei kannattanut luovuttaa, koska pitkäjänteinen työ alkoi kantaa hedelmää. Malachai edusti Laurille ehdottomasti jälkimmäistä kategoriaa, mutta se ei vienyt piiruakaan pois siitä huolellisuudesta, jolla mies verrytteli orin valmiiksi kilpailusuoritusta varten.
Musta ratsastushanska kohosi hetkeksi trakehnerin kiiltävälle kaulalle, kun Lauri palkitsi orin laukannostosta, jonka energia suuntautui suoraan eteenpäin. Malachain huomio oli radan ensimmäisessä esteessä, eikä Lauri tehnyt elettäkään jarrutellakseen oria, jonka oli saatava ensimmäinen hyppy pois järjestelmästään. Askel osui kohdalleen ja Malachai korskahti ponnistaessaan voimakkaaseen, tarkkaan hyppyyn, joka siivitti ratsukon tämän vuoden Power Jump -suoritukseen.
TULOS: 4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ erilaiset lähtökohdat
⭐⭐⭐⭐ simppeli, temaattinen
⭐⭐⭐ selkeys Taitavasti rakennettu tuotos sen ympärille, ettei hevonen ole ratsastajan ja ettei tämä oikeastaan edes erityisemmin pidä siitä. Kilpailutunnelma välittyy!
Hyvin tahditettu tarina, tätä kirjoitustyyliä on mukava lukea!
Kiiltävä musta Malachai näytti tuomareidenkin silmään oikein komealta kun kaksikko kisasi Power Jumpin vaativalla kentällä hurjaa vauhtia aikaa vastaa. Kyllä huomasi, että Lauri oli tehty oikean ratkaisun keskittyä radan teknisen osion sijaan yksinkertaisesti nopeuteen, mikä näytti kelpaavan oikein hyvin myös itse oriille. Ja vaikka Cai luonteellaan ei tainnut ollakaan ihan just Laurin mieleen, tuntui tämän parivaljakon yhteistyö kuitenkin sujuvan hevosen luonteeseen nähden yllättävän hyvin. Ehkä oriin useamman vuoden PJ kokemuksella oli jotain tekemistä asian kanssa. Tai Laurin vielä useamman vuoden kokemus kilparatsastajana ja valmentajana.
Simppeli, ratsukosta ja heidän hetkistä ennen kisaa kertova tuotos, jossa keskityttiin hyvin sekä ratsastajan tuntemuksiin ratsusta, että hevosen luonteeseen näin yleisesti. Tarinassa pysyttiin tehtävänannolle uskollisena, mutta samalla maltillisesti. Tuotoksen kuvailu ja kerronta oli selvää ja jonka mukana oli helppoa pysyä.
Oberonin kanssa elämä oli venäläistä rulettia. Sen kanssa joko lähti kotiin voittajana tai menetti kaiken, välimuotoja ei ollut kuin harvakseltaan. Kun Oberon oli parhaimmillaan ja halusi hypätä, se todellakin hyppäsi voittaakseen. Oli höyhenkevyt, nopea, ketterä, kiihkeä. Antoi uskomattoman tunteen selkään; niin ettei Joachimin tarvinnut sen satulassa tehdä juuri muuta kuin tuntea olonsa ihmeelliseksi.
Komeakin se oli, isokokoinen näyttelystara ja kantakirjaori. Pitkäsäärinen ja fiini, kantakirjaltaankin saksalaisista puoliverisistä hienointa, trakehner. Silti Joachimista oli omituista, että jotkut hullut halusivat käyttää Oberonia jalostukseen, hänen oma työnantajansa etunenässä. Joachim itse ei olisi ostanut Oberonin jälkeläistä edes miinushintaan.
Niin laadukkaaksi hevoseksi Oberon nimittäin löi hanskat tiskiin yhä hämmästyttävän usein. Aina silloin tällöin ori jossain verryttelyalueen ja kisakentän välimaastossa päätti, että tänään, juuri näiden tähtien alla ja näiden kilpailumusiikkien soidessa, se ei ylittäisi yhtäkään kirkkaanväristä puomia. Eikä valkoista puomia. Eikä mitään puomia. Oberon painoi jarrut pohjaan kymmenien metrien päässä ensimmäisestä esteestä ja jäi kaarteeseen hyppimään paikoilleen sen sijaan, että olisi hypellyt esteiden yli. Mikään, mitä ratsastaja teki tai oli tekemättä, ei siinä vaiheessa saanut orin päätä käännettyä.
Erityisesti nuorena se oli ollut Oberonin suurinta hupia – hevonen oli kieltäytynyt hyppäämästä suunnilleen joka kolmannesta startissa. Nyt yhdeksänvuotiaana se oli aikuistunut ehkä sen verran, että todennäköisyydet olivat hyvän radan puolella, mutta eivät kovin suuret vieläkään. Heikkohermoisten hommaa Oberonilla hyppääminen ei ollut.
Onneksi Joe oli niitä, jotka nauttivat uhkapeleistä. Oberonilla kilpaileminen oli virkistävää ja aina täynnä yllätyksiä. Joachim oli ratsastanut huipputasolla niin kauan ja kilpaillut niin monta rataa, että olisi nöyryyttävän sijaan jopa jokseenkin hilpeää, jos hänen 160-luokkiakin sujuvasti hyppäävä ratsunsa juuri tänään, Power Jump -viikonloppuna, kieltäytyisi ylittämästä lähtöviivaa. Elämässä oli vakavampiakin asioita. Ja sitä paitsi hän voisi aina yrittää seuraavana vuonna uudelleen, tai sitä seuraavana.
Tietysti Joen oli helppo sanoa, hänellä oli hihassaan vielä toinen valttikortti – Zilverado-ori, jonka kanssa kilpaileminen oli kuin kierros Unoa. Siinä saattoi voittaa täysin omasta lahjakkuudesta, taktiikasta tai kokemuksesta – tai niiden puutteesta – riippumatta.
TULOS: 4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ kokonaisuus
⭐⭐⭐ kokonaisuus
⭐⭐⭐ humoristinen, viihdyttävä Tätä oli miellyttävä lukea! Sujuvaa, selkeää kerrontaa, sekä hyvällä tavalla intensiivinen aloitus tarinalle joka jatkui loppuun asti.
Hienosti (uhka)peliteeman ympärille kiedottu tuotos, jossa ratsastajan ja hevosen erilaiset luonteenlaadut kohtaavat. Hyväntuulinen ja toimiva kokonaisuus.
Oberon kuulostaa varsin hankalalta kisahevoselta, joten ei voi kuin hattua nostaa Joachimille, että on jaksanut aktiivisesti kisailla kaksikon epäilemättä turhauttavista vastoinkäymisistä huolimatta, ja ettei ole ylipäätään luovuttanut oriin kisauran suhteen. 30% kisakieltomahdollisuudet tuo varmasti aikamoista jännitystä elämään, vaikka luulisi että Power Jumpin kaltaisista arvokisoista sitä tulisi tarpeeksi jo ihan muualta. Oberon onkin varmasti yksi omanlaatuisimmista hevosista kaikista tämän vuoden arvokisoihin osallistuneista.
Tuotosta lukiessa tuomaristossa pääsi naurahdus jos toinenkin. Mukavaa vaihtelua teksteihin, kun keskiössä oleva ratsukko on noinkin persoonallinen. Jää helpommin mieleen! Vaikkei tuotoksesta nyt tullutkaan vahvasti ilmi kisatunnelmaa, oli sitä varsin viihdyttävää lukea, ja pienellä panostamisella olisi varmasti päässyt myös arvosteluissa korkeammalle.
Jokainen Jeritan tunteva tiesi, ettei pikkuruista naista lannistanut katkennut jalustinhihna tai kisahuopaan ilmestynyt mystinen tahra, eikä edes se juuri suuren kisapäivän hoo-hetkellä hevosella oli kenkä löysällä. Näihin tilanteisiin Jeritalta löytyi Jeepin peräluukusta ratkaisu. Kaikki tahtoivat aina naureskella, etteihän tuohon Lundenin autoon mahtunut kuin kuljettaja! Peräluukusta aina takapenkille asti oli niin paljon tavaraa. Mutta edes niitä ei naurattanut siinä vaiheessa, kun he tulivat häntä koipien välissä pyytämään Jeritan apua.
Tämän päiväisiin takaiskuihin löytyi myös ratkaisu kyseisen valkoisen Jeepin luukusta. Siellä oli varajalustinhihna, punainen huopa käärittynä muoveihinsa (koska Jerita oli käynyt Sokka Luxuriesissa ostoksilla, ollessaan kerrankin Kallassa) ja kyllä nyt yhden naulan saisi itsekin takaisin paikalleen. Apuahan hän ei tarvitsisi. Hevosalan koulutuksiin kuului myös kengityskurssi, joten Jerita kyllä tiesi miten kenkäongelmat korjattiin. Eikä Bambu näyttänyt edes yllättyvän omistajansa tullessa karsinaan naulojen ja vasaran kanssa.
Jotkut A-tallin hevosista kohotti päänsä yllättyneenä ylös yhtäkkistä pauketta. Ei senkään väliä, koska Jerita oli saanut kengän paikalleen ja tyytyväinen omaan jälkeensä. Eikä edes valkoiset kisahousut likastuneet. Hyvää työtä!
Bambun harjan Jerita oli letittänyt jo aamulla. Karvaankin hän oli suihkutellut hieman kisashinya ja kaviot öljynnyt. Bambu saisi varmasti ihastelua, ellei sille taas yleisö nauraisi selostajan kuuluttaessa Babblybumblybaboonin. Norjassa juuri kisatessa JOKAISEN startin kohdalla selostaja kauhisteli nimeä. Jerita nauroi kaksi ensimmäistä kertaa. Ei se NYT niin vaikea ollut lausua. Babbyboblybaboon tai jotain sen suuntaista.
Kenkä ongelman jälkeen Jerita korjasi seuraavan ongelman. Eli satulahuovan. Jeritalla oli ollut tarkat suunnitelmat minkä huovan laittaisi mustien nahkavarusteiden kanssa. Huopana piti olla martinin värinen estehuopa, mutta nyt hän joutui laittamaan uuden punaisen. Olihan sekin toki hieno, mutta ei kuulunut suunnitelmiin.
"Oho", Jerita huudahti, kun huomasi melkein unohtavansa hintalapun paikalleen.
Äkkiä hinta pois, roskiin ja satula teddykarvan kanssa selkään. Satulavyö paikalleen ja korjaamaan ongelmaa numero kolme. Katkennut jalustinhihna. Hihna oli aivan uusi, eikä vielä venynyt kuten toinen. Ikäväkseen Jerita ei löytänyt uuden paria. Tiedä sitten mihin se oli tipahtanut. Jerita toivoi, että saisi uudesta hihnasta tarkalleen saman mittaisen kuin vanhasta. Martingaali, suojat ja suitset paikalleen sekä kisanumero kiinni martingaaliin, niin Bambu oli valmis.
Kaiken ollessa valmista Jerita uskalsi ottaa kisatakkinsa pukupussista. Se oli musta, jossa meni kultaisia glitter yksityiskohtia. Hän pujotti sen valkoisen kisa t-paidan päälle ja oli napittamassa, kun huomasi yhden napin roikkuvan.
"No, just joo", Jerita mutisi ja kävi hakemassa autostaan neulan ja lankaa.
Kuten sanottua, Jeritan valkoisessa Jeepissä oli kaikkea.
TULOS: 8 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ omanlainen, humoristinen
⭐⭐⭐ hyväntuulinen kerronta
⭐⭐ käytännöllisyys Tässä täytyy olla jokaisen kilparatsastajan suosikki ihminen! Hauskan erilainen lähestymistapa kisavalmisteluihin.
Hyväntuulinen teksti kilpailuvalmistautumisesta!
Joutui se tuomaristokin nolostuneena käväisemään Jeritan maasturin luona juttusilla, kun kuuluttajan mikki olikin sanonut itsensä irti kesken selostuksen, eikä mistään tuntunut löytyvän toista toimivaa tilalle. Noloa! Onneksi tuomaristo tiesi kenen luokse suunnata tällaisissakin hätätilanteissa, josta Jeritalta löytyikin sopiva ratkaisu ongelmaan. Sitä voisi miltei luulla että Jeritaa ja Bambua seurasi hirvittävän huono tuuri. Ei varmasti ollut näissäkään Power Jumpissa montaa osallistujaa, joiden kohdalle olisi käynyt yhtä monta vastoinkäymistä kuin tälle kaksikolle. Ehkä jäniksenkäpälän heittäminen edes jonnekin sinne Jeepin tavaroiden sekaan saattaisi kummasti vähentää kisapäivän huolia.
Hauskasti omanlaisensa tuotos, jossa ideana oli päätytty käyttämään huumoria kisapäivän valmistelun kerronnassa. Omaperäinen idea tavanomaisen kisatarinan sijaan. Tarina tuntui kevyeltä ja helppolukuiselta, vaikka itse kisatunnelmaan ja ratsukkoon olisi voinut keskittyä hivenen enemmän.
Power Jump. Me oltiin kvaalauduttu toukokuussa Ranskassa käydyissä kilpailuissa kilpailuiden kutsuvierasluokkaan, ja jännitin jo nyt kovasti. Vaikka meillä oli mennyt Miron kanssa Paris Sim Jumping Weekilläkin ihan tasaisesti, minun oli hankala nähdä, että Power Jumpissa asiat sujuisivat näin enkä edes tiedä miksi – me olimme Miron kanssa hyvä tiimi ja olimme saaneet treenata kovasti Pariisin kisojen jälkeen. Yhteispelimme toimi nyt hyvin ja luotin Miroon täysin. Ehkä jännitinkin enemmän kilpailujen suuruutta kuin varsinaisesti rataamme. Naella oli puhunut Power Jumpista jo siitä lähtien kun Mangovia oli avannut ovensa ja kun Miro muutti sinne, Naella ilmoitti heti, että minä kilpailisin mustalla orilla. Miro oli varmasti paras mahdollinen hevosvalinta minulle, mutta kaikki ei silti tuntunut olevan kohdallaan. Vaikka Power Jumpiin ei tarvitsisi nyt edes matkustaa kovin kauaa ja tulisimme aina yöksi kotiin, oli tallilla pakattu jo reilun viikon verran täyttä päätä, ihan kuin oltaisiin lähdössä kuukaudeksi jonnekin ulkomaille eikä tämä hulina ainakaan helpottanut oloani.
Kello oli noin kymmenen, kun pyöräilin Mangovian pihaan torstai-aamuna. Power Jumpiin oli nyt päivää reilu viikko. Minun ja Miron treeniohjelmaan oli merkitty tälle päivälle itsenäinen estetreeni, vaikka eilinen Amaran koulurääkki tuntui vieläkin takamuksessani. Naella, Oliver ja Jere olivat kuitenkin halunneet laittaa tälle päivälle esteitä ja maaston vasta huomiselle, syytä en tosin tiennyt. Parkkeerasin pyörän oven pieleen ja astuin viileään päätalliin. Tallissa ei ollut hevosia, sillä ilma oli hyvä ja eläimet laitumella. Yllätyksekseni paikalla ei ollut yhtään ihmistäkään. Hain satulahuoneesta Miron tavarat pesupaikan viereen, nappasin karsinalta riimunnarun ja lähdin takaisin ulos hakemaan mustaa oria tarhasta. Miro nosti päätään heinien seasta kuullessaan vihellykseni, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen minua vastaan. Pujahdin tarhaan lankojen välistä ja kävelin hevosen viereen istahtaen tarhassa olevan puun alle. Miro katseli minua hetken, mutta jatkoi sitten vihreän heinän nyhtämistä maasta. Minun ilmestymiseni paikalle oli kuitenkin vähän jännittävää ja Miro tarkkaili minua vähän väliä ja lopettikin syömisen pian. Ori tuli viereeni ja laski päänsä syliini ikään kuin kehotuksena ottaa hänet kiinni ja lähteä talliin. Rapsutin mustaa poskea hieman ja nousin sitten ylös. Miro lähti edeltä portille ja seurasin perässä. Hitsi että pidin tuosta mustasta orista.
Ponnistin itseni Miron satulaan maneesin jakkaralta ja ori lähti heti liikkeelle reippaassa käynnissä. Eilen illalla maneesiin rakentamani rata vajaa 80-senttisine esteineen näytti minusta kauhealta. Miro oli siitä hyvinkin innoissaan, mutta minua lähinnä oksetti. Olisiko minusta sittenkään kisaamaan Power Jumpissa, kun jo tälläiset pikkuesteet aiheuttivat tälläisen olon? Olihan Miro paras ja ihanin ja helpoin eikä olo hevosesta johtunut, mutta silti minua jollain kummallisella tavalla ällötti. Kävelimme Miron kanssa alkukäyntejä pidempään kuin yleensä enkä raviverryttelyssäkään kiirehtinyt. Tein myös laukassa ensin paljon ympyröitä ja siirtymisiä, viivytellen esteiden pariin siirtymistä. Miro alkoi kuumua, kun en päästänyt sitä hyppäämään ja pian sainkin kokea muutaman ärtyisän potkun taakse, kun en vieläkään kääntänyt Miroa estelinjalle. Otin laukkaverryttelyn jälkeen vielä hieman käyntiä ja keräsin rohkeutta. Tai en edes rohkeutta, kyllähän minä tiesin pärjääväni. Mutta silti kaikki tuntui olevan pielessä. Nostin laukan kulmasta ja tein pääty-ympyrän. Miro laukkasi reippaasti ja sujuvasti eikä minulla ollut selässä mitään hätää. Ohjasin orin kahden esteen linjalle ja annoin hieman pohjetta. Yksi, kaksi, ponnistus. Miro lensi esteen yli sulavasti. Toinen hyppy. Siirtyminen ravin kautta käyntiin. Ei se ollutkaan niin paha. Taputin Miroa kiitokseksi ja keskityin miettimään seuraavaksi hypättäviä esteitä.
TULOS: 12 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ arkinen, omanlainen
⭐⭐⭐ odottava tunnelma
⭐⭐ perinteisyys Suloista valmistautumisen tunnelmaa ja päiväkirjamaisuutta!
Tästä tarinasta tulee mieleen vanhojen aikojen hoitotarinat, kun hoitohevoskulttuuri oli virtuaalihevospiireissä vielä suuressa suosiossa. Jotain niin perinteisen kodikasta siinä on.
Power Jumpin tuoma omanlainen tärkeä tunnelma on varmasti yksi tekijä mikä ottaa kisailijoiden jaksamiselle jo pitkään ennen sitä kauhistuttavaa h-hetkeä. Selvästi sekä Kiira että Miro ei tältäkään välty, sillä Power Jump näkyy olevan ehdottomasti myös heidänkin mielen päällä päivän jokaisena tuntina. Ja syystäkin. Treenaaminen onkin hyvä tapa saada ajatuksia muualle ja sitä Kiira näyttää kovasti kaipaavankin. Mirolta ei tähän tietenkään mitään valittamista, sillä sehän lupailee hälle vaan lisää sitä ihanaa hyppimistä, mistä ori näyttää kovasti nauttivan. Varmasti Kiiran onneksi, sillä kaikki ne sekavat tuntemukset mitä ratsastaja tuntuu potevan näyttää onneksi menevän aivan ratsun ohi. Ehkä parempi niin.
Aina hienoa lukea tuotoksia muultakin kantilta kuin itse kisapäivältä, mikä saakin tuotoksen erottumaan joukosta vaikka tekstin keskiössä olikin enempi läsnä treenien arkisuus kuin itse kilpailuiden tunnelma. Tuotos oli ytimekäs ja kivasti omanlaisensa, josta pystyi helposti otaksumaan ratsukon epävarman olon.
Sydämeni kuului ylös taivaalle yhdessä tammani kanssa. Puolisoni ei aina tuntunut ymmärtävän sitä isojen ratojen paloa, olihan se hieman pähkähulluakin. Suomesta sai hakea tätä koreampaa rataa tai tätä hullumpaa kilpailua. Power Jump huuma oli käsinkosketeltavaa utua ilmassa. Ihmiset olivat mitä parhaimmalla tuulella, toiveikkaana vielä ainakin hetken. Poppyn kirjava harjas ja sen palmikot notkahtelivat reippaasti puolelta toiselle, meidän marssiessa itsevarmasti kohti areenaa.
Nimemme kuulutti vakava ääni pienen rykäisyn jälkeen, sitten hiljaisuus ja lähtömerkki. Kaikki hidastui, olin ensimmäistä kertaa Power Jumpissa ja sydän alkoi pamppailla adrenaliinin virratessa kehoon. Joku ilkeä pieni ääni olaltani yritti kuiskutella korvaani, "Miten putosit tänne, hei haloo ei tää oo mitään, sä ratsastit mm kisoissa vielä viisi vuotta sitten!" mutta työnsin otusta kauemmas. Tämän täytyi olla jotain, tämä oli nykyiselle minälle tärkeä kilpailu.
Huomasin pidätteleväni tammaa, vaikka liikuimmekin radalla suhteellisen vaivattomasti eteenpäin. Olin ahdistunut, tunteet alkoivat valahtaa ylleni suurena röyppynä. Kaipuu vanhaa elämäntapaani kohtaan tarrautui nyt minuun kynsin ja hampain. Tukahduttamani ikävä maailman toiselle laidalle, parrasvaloihin, että vanhaa kilpahevostani kohtaan heräsi täällä. Power Jumpin miljöö sai sen aikaan. Queen Consortin kuva lävähti mieleeni, ruunikko tamma komeili kanssani voitto potreteissa. Missähän se oli nyt? Oliko sekin kuntoutunut onnettomuudestamme? Täällä minä hyppäsin suomen piskuisissa piireissä, hevosella joka ansaitsi tuhannen enemmän.
"Doc ryhdistäydy!" kuului terävä äyskäisy jostain. En edes tiedä oliko se vaimoni ääni, ehkä tämä lähetti minulle telepaattisen viestin. Tuo tulinen akka pystyisi siihen. Havahduin, olimme pian puolessa välissä rataa. Otin paremman asennon, vaikka kaikki oli onneksi lihasmuistissa jo sen verran, ettei sisäinen kuohuni välittynyt ulkopuolisille. Kiristin ohjat, otin tamman kuulolle. "Otetaanpa tosissaan loppurata" kuiskasin tälle. Poppyn askel lähti terävöitymään, se alkoi harppoa ryhdikkäästi – oli valmis kilpailemaan henkeen ja vereen. Tamman korvat pyörähtivät taakse, se alkoi kuunnella nyt ohjeitani tarkkaan. Oli meidän vuoro näyttää mitä meillä oli tarjota huippu esteratsastukselle!
TULOS: 12 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐ ytimekäs
⭐⭐⭐ kielioppi
⭐⭐⭐ tunnelma Todella tyylikäs ensimmäinen lause, lukijan täydellinen huomio on jo sillä samantien kaapattu. Etenkin tarinan tahditus (lausemitat, pisteiden ja pilkkujen käyttö) oli hyvää!
Kunnianhimoa henkivä, vähän uhmakaskin teksti! Power Jump -tunnelma välittyy. Parin huolimattomuusvirheen korjaaminen lyhyehkössä tekstissä olisi antanut vielä viimeistellymmän vaikutelman.
Vaikka kaksikko ei ollutkaan Dochas Ansamaa ja Queen Consort, komeili tämäkin kirjava ratsukko päivän kisakentällä ja varsinaisena silmänkääntäjänä vieläpä. Neiti hienohelmaksi Poppyllä oli kyllä varsinainen meno päällä, eikä kavioista irtoavat ruohotuput ja päälle lentelevät multapaakut näyttäneet tammaa haittaavan. Huomasi, että kaikesta hienohelmaisuudestaan huolimatta tamma rakasti esteiden ylittämistä enemmän kuin mitään muuta. Queen Consort oli varmasti kiva mutta näytti Dochas löytänyt alleen myös ihan omanlaisensa helmen, vaikka suoritus näytti menevän ratsastajan osalta vähän muissa maailmoissa.
Ytimekäs pieni tekstinpätkä, johon oli sisällytetty just sen verran sisältöä, mitä tehtävänannosta pyydettiin eikä yhtään ylimääräistä. Ajatus tuntui harhailevan osan tuotosta vähän muuallakin kuin kyseisessä kaksikossa, mutta ainakin se ei ollut tavanomainen valmistautumistarina. Itse kisasuorituksia oli tämän vuoden PJ-tuotoksissa yllättävän vähän, joten tämä jäi ehkä hieman muita paremmin tuomariston mieleen.
Jos Matteo jotain olisi halunnut kokea Arezzon kanssa niin Power Jumpin. Estemaailman eliitin yhteen kokoava tapahtuma olisi kuin tehty tuolle isojen estradien holsteininhevoselle. Joka vuosi tapahtuma aiheutti Matteossa haikeutta. Haikeutta siksi, ettei hän päässyt kokemaan tätä kaikkea yhdessä elämänsä hevosen kanssa.
Noustessaan ison ruunikkonsa selkään Auburnin hiekkakentän kupeessa Matteo tajuaa yhtäkkiä haikeuden olevan tipotiessään. Hetken verran hänestä tuntuu siltä kuin satulan alla terävänä kisapaikkaa katseleva hevonen olisikin Arezzo, vanha tuttu Arezzo. Tavallaanhan se onkin. Paitsi että Arezzon nimi komeilee Amorin sukutaulussa, ei sen suvusta voinut luonteenkaan puolesta erehtyä. Luupäisempää otusta ei takuulla löydy kuin Amorin takaa isälinjasta, se on varma se.
Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Kohta startattavassa radassa Amorin kanssa on jotain vielä hienompaa kuin Arezzon kanssa. Ensimmäistä kertaa mies toi kilpailuihin itse kasvattamansa hevosen. Eikä Amor tosiaan ole mikä tahansa hevonen. Se ei ole mikään tylsä tavallinen hevonen, vaan se on ihan oikea kansainvälisestikin menestynyt kilpahevonen. Jos Matteolta olisi kymmenen vuotta sitten kysytty, näkisikö hän itsensä ensinnäkään Power Jumpin kaltaisessa kilpailussa, hän olisi varmasti naurahtanut sanoen: "In my dreams, maybe".
Mutta siinä sitä oltiin lämmittely tukevasti takanapäin ja kavioiden alla derbykentän sentilleen leikattu nurmi. Eikä Matteo vaihtaisi hetkeäkään pois.
TULOS: 12 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐ kerronta
⭐⭐⭐ kompakti
⭐⭐⭐ lähtökohdat Erilainen näkökulma, kun kisaamaan ei päässytkään juuri sillä hevosella jolla eniten tahtoisi. Lukijan sympatiat ovat heti ratsastajan puolella ensihetkestä lähtien. Yhtä nopeasti tunnelma muuttuu, ja lukija pääsee kannustamaan juurikin tätä ratsukkoa. Hyviä sanavalintoja!
Toimiva ja tiivis tuotos, jossa sekä hevosen että ratsastajan lähtökodat Power Jumpeihin avataan niin, että ulkopuolinenkin saa tilanteesta hyvän käsityksen. Sujuvaa kirjoittamista!
Muistuttikohan Amor Matteota aikaisemmasta hevosestaan muutoinkin kuin luupäisyydellään? Luulisi että ihan varmasti, sillä Matteohan oli kilpaillut aikoinaan vähintäänkin yhtä paljon Arezzolla kuin Amorilla nykyään. Ei siis yhtään ihme jos Power Jumpin kaltaiset arvokilpailut toi myös menneisyyden haikeat muistot miehen mieleen. Mutta ehkä se oli se mitä tarvittiin jos juuri tämä hetki sai Matteon päästämään viimein irti oriista ja mahdollisuuden panostaa myös uuteen vereen.
Tuotos on omassa lyhykäisyydessään ihan passeli, vahvalla lopetuksella, ja vastasi tehtävänantoa kohtuu hyvin. Pienellä panostuksella tekstin pituuteen ja itse ratsukkoon olisi neljäskin tähti ollut saavutettavissa.
LUOKKA 7: Prix de PKK (Kuvatuotokset)
1. 149 Nikolai Karevaara (VRL-13876) - Loge VH15-097-0006 (160 cm)
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ erikoinen toteutustapa ja kuvakulma, upeat yksityiskohdat
⭐⭐⭐⭐⭐ kuvakulma, yksityiskohdat, värit – kokonaisuus!
⭐⭐⭐⭐⭐ värisävyjen ja kuvakulman yhtenäisyys Wow! Tämä kuva pisti silmääni heti ensimmäisellä yleiskatsauksella ja pysyi voittajasuosikkina loppuun saakka.
Upea kokonaisuus, mahtipontinen kuva. Upeat yksityiskohdat, katseenvangitsija.
Erottuva ja mieleenpainuva idea taitavalla toteutuksella! Paljon katseltavaa: mieletön taivas; ratsukko, jonka piirtämiseen on myös panostettu; esteen ja kilpailuiden yksityiskohdat. Kerrassaan huikea kokonaisuus, jota on lumoavaa ihastella!
Kuva säväytti heti ensimmäisellä vilkaisulla. Sävyt, kuvakulma sekä yksityiskohdat ovat hienoja ja erottuvat selkeästi edukseen.
atseiden keskiössä valkea hevonen muuttuu sähköiseksi. Se kasvaa kokoaan suuremmaksi: pieni, piirteiltään ponimainen Pisanji on viimeistä soluaan myöten hereillä ja tepastelee ryhdikkäästi suurelle nurmikentälle, ja taivas tietää että katseita siellä riittää. Josefina haluaisi hevosen ravaavan areenalle arvokkaasti, mutta sellaiseen tamma on liian latautunut. Kaula korkeana kaarena se kipittää menemään kuin olisi hetkenä minä hyvänsä valmis irtautumaan maasta, ja sirokärkiset korvat liikahtelevat jännittyneinä. Pisanji tietää, mitä tuleman pitää, ja kun on aika hypätä yleisön silmien edessä, se on tarkkaavaisimmillaan ja valmis kuohahtamaan jokaisesta ärsykkeestä. Ei ole ihme, että sitä katsellaan avoimen odottavaisin ilmein ja katsomon penkeillä eteen nojautuen. Piskuinen tamma on kaunis ja altis singahtamaan täyteen vauhtiin pienimmästä merkistä, sen näkee kauas.
Pisanji saa luvan tehdä juuri niin. Josefina tietää kokemuksesta, ettei tamma ensimmäisiä laukka-askeleitaan ottaessaan ole järin vastaanottavainen pidätteille, mutta viimeistään ensimmäisen hypyn jälkeen se vähitellen tasaantuu. Kimon kanssa kilpaileminen on ikuista nuoralla huojahtelua, sillä se on ainaisesti juuri hallinnan rajamailla. Joskus se työntää varvastaan yli rajan ja sitten taas keinahtaa takaisin. Josefina vain odottaa ja myötäilee, vaatii välillä ja hellittää sitten, ja sellainen herkkä aaltoilu on sekä uuvuttavaa että tavattoman elävöittävää.
Hevonen virtaa radalla tehtävästä toiseen. Jossakin vaiheessa Josefina huomaa hengittävänsä taas hieman syvemmin ja rentoutuvansa. Pisanjin hypyt kantavat heitä taivaankantta kohti, eikä Josefina ole varma laskeutuvatko he oikeasti koskaan, sillä adrenaliininsekainen euforia ryöppyää hänen suonissaan. Sillä hetkellä Josefinasta tuntuu, että hän pystyisi kamppailemaan vaikka ryöstäjien rykelmää vastaan: hän olisi nopea, nokkela ja hieman voimakaskin, eikä hänen rohkeutensa olisi oma tutiseva itsensä vaan karjuisi kuin leijona. Este esteeltä ja askel askeleelta ratsukon tie vie kohti maalilinjaa, eikä heistä kumpikaan näytä pelkäävän mitään maailmassa, vaikka molemmat ovatkin pelkureita oikeassa elämässä — siinä toisessa, kilpakenttien ulkopuolisessa.
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ panostus, kekseliäs kokonaisuus
⭐⭐⭐⭐⭐ toteutustapa, erottuva kokonaisuus
⭐⭐⭐⭐⭐ yksityiskohdat Monipuolisuudellaan erottuva tuotos! Todella kaunis kuva, jonka harmoninen värimaailma ja kauniit yksityiskohdat ihastuttavat.
Hieno kuvakulma, ratsukko, tausta (kuvan kokonaisuus) sekä kuvaa tukeva kauniisti kirjoitettu teksti graafisine muotoiluineen.
Upea ja erilainen kokonaisuus. Harmoninen kuva, mittasuhteet kohdillaan. Kaunis ratsukko.
Ihanaa värien käyttöä ja esteen ruusuyksityiskohdat ovat ihastuttavat. Myös varusteiden yksityiskohtiin panostus on hulppeaa.
"Uula painoi sarjan jälkeen kaasun niin pohjaan, että kasieste näytti huonolta. Amelie laittoi kaikki ulko-avut peliin pelastaakseen lähestymisen, joka siitäkin huolimatta liirasi pahasti vasempaan.
Tapansa mukaan Uula yritti silti. Linja oli vino, ponnistus juuressa. Amelie tunsi kuinka tamma koitti korjata tasapainoaan hypyssä, ja hetkeksi aika pysähtyi. Hän teki sen mitä ei saisi: katsoi kauhuissaan taakseen. Eihän puomi kolahda? Ehtiihän Uula niputtamaan takajalkansa?"
TULOS: 0-2 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ vauhdin tuntu, katsomo
⭐⭐⭐⭐⭐ huikea ilme, isojen kisojen tunnelma
⭐⭐⭐⭐ ilmeikkyys Niin kuin videokuvaa katselisi. Upea pysäytys tilanteeseen, vauhdin tuntua unohtamatta.
Mahtava ilme ja tilannekuva, teksti täydentää jo ennestään ilmeikkäästi esitettyä still-kuvaa kilpailutilanteesta!
Kaunis värimaailma ja erinomaisesti toteutettu PJ-tunnelma.
Tässä, ehkä hieman tavanomaisessa kuvakulmassa, minua säväytti eniten ratsastajan ilme sekä yksityiskohtien kolmiulotteisuus.
4. 014 Joachim Altmann (VRL-05265) - Zilverado VH20-012-0012 (160 cm)
TULOS: 0-2 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ mielettömän kaunis värimaailma
⭐⭐⭐⭐ liikkeen tuntu, harmoninen kuva, toimivat mittasuhteet
⭐⭐⭐⭐ kuvakulma Hieno tilannekuva, jossa rakastan erityisesti hevosen linetystä, joka paikoittain vaihtelee. Värisävyt ovat kauniit.
Uskomattoman kaunis kesäinen iltataivas istuu täydellisesti esteiden ja hevosen sävymaailmaan.
Rauhallisen vaikutelman antava kuva, josta harmonisuutensa lisäksi välittyy vauhtia ja kunnianhimoista kilpailuhenkeä.
TULOS: 0-4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ harmoninen värimaailma
⭐⭐⭐⭐ kuvakulma, ratsukon asento
⭐⭐⭐⭐ tunnelma Hieno kuva, jossa kauniin sävymaailman lisäksi suurten kilpailuiden tuntua! Erottuva kuvakulma ja ilmeikäs ratsukko.
Hevosen väritys on onnistunut hienon kolmiulotteisesti, vaikkei kuvakulma olekaan kaikista helpoin.
TULOS: 0-4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ kokonaisuus
⭐⭐⭐⭐⭐ kokonaisuus
⭐⭐⭐⭐ väritystapa, ratsun lempeä katse Kuvassa kaikki sulautuu värimaailmaltaan hienosti yhteen. Lempeä rusehtava ja punaisuus ovat selkeästi hienojen yksityiskohtien perusta.
Kaunis ja toimiva kokonaisuus: keskittynyt ilme ja seuraavalle esteelle kääntynyt katse; kauniit murretut värisävyt; hienosti toteutettu, iso este ja tasoon sopiva iso hyppy; tyytyväisen ja hieman hengästyneen oloinen hevonen. Tausta luo omalta osaltaan PJ-tunnelmaa!
TULOS: 0-4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ erottuva kuvakulma ja asettelu
⭐⭐⭐⭐ ilmeet, asettelu
⭐⭐⭐⭐ yhtenäisyys Asettelullaan erottuva, kuin valokuvaksi teetetty kilpailukuva, jossa todella kauniita yksityiskohtia!
Kuvassa paistaa kivan sarjakuvamaisesti ratsastajan ja hevosen yhtenäinen ilme.
Aava ei koskaan aikaisemmin ollut ollut varsinaisesti peloissaan Malibun kanssa. Vaikka ruunikon kanssa tarvittiinkin jatkuvasti hyvää tasapainoa ja itsepuolustusjärjestelmää omistamatonta ratsastajaa, se ei koskaan ennen ollut näin lähellä pahaa onnettomuutta, jossa molemmille osapuolille kävisi mitä luultavimmin huonosti. Mutta niin vain orin kaviot osoittivat kohti taivasta ja tyttö roikkui kaikin voimin kiinni ratsunsa kaulassa, harjassa tai missä tahansa mistä sai kiinni. Ja Aavan päässä jumputtava ajatus, joka tosin saattoi olla myös aivan liian kovaa hakkaavat sydämenlyönnit, oli, että saisikohan tuonpuoleisessa ratsastaa uusintoja?
TULOS: 0-8 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ persoonallinen tilanne, yksityiskohdat
⭐⭐⭐⭐ hurja tilannekuva, yksityiskohtainen tausta
⭐⭐⭐⭐ hupsista! Tilannekuva, jonka muihin kuviin verrattuna erilainen tilanne erottui tämän tuomarin silmään positiivisesti. Hienoa panostusta myös taustaan!
Persoonallisella tilanteellaan erottuva kuva, jonka yksityiskohtiin on panostettu huolellisesti.
Tyylissä piristävää sarjakuvamaisuutta, jonka kruunaa kuvatekstin lopussa pilkahteleva huumori!
TULOS: 0-8 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ kansainvälinen tunnelma, värit
⭐⭐⭐⭐ ratsun asento, yksityiskohtainen tausta
⭐⭐⭐ fiilis Fiilis tässä kuvassa on hieman jopa huolestunut. Onko hevonen sitten lähtenyt hyppyyn liian aikaisin vai jokin muu mennyt ohjekirjan ulkopuolelta? Hyvää tarinallisuutta!
Moniulotteinen, tyylillään erottuva kuva, jonka syvyys, ilmeikkyys, sävymaailma ja tunnelma jäi mieleen. Hienosti etualalle piirtyvä este ja ratsukon kaunis väritys hevosen kaularuttuja myöten ihastuttivat. Upea tausta yksityiskohtineen viimeistelee kuvan!
TULOS: 0-10 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐⭐ hauska idea ja toteutus
⭐⭐⭐⭐ erottuvuus
⭐⭐⭐ huumori, hauskat tilanteet, jotka toivottavasti eivät tapahdu Sarjakuvatyylillään muista erottuva ja mieleenjäävä tuotos, jossa hauska idea ja toteutus. Kiinnostavia yksityiskohtia ja Power Jumpin tunnelmaa!
Humoristinen tuotos, joka erottui ainoana sarjakuvana kaikkien joukosta mielestäni edukseen!
TULOS: 2 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ humoristisuus
⭐⭐⭐⭐ ilme! hauska tilannekuva
⭐⭐⭐ hauska kuva, ratsukon asennot ja ilmeet Tilanne, jossa kumpikin tuntuu tietävän, että nyt ehkä kastutaan ja pahasti! Kuva sai naurahtamaan ensinäkemällä.
Hymyn huulille nostattava sarjakuvamainen kuva, jossa ihanan yhteneväiset ilmeet ratsukolla!
Hauska idea ja onnistunut toteutus! Kaunis, kesäinen värimaailma.
12. 150 Reija Käkiharju (VRL-11936) - Casus Belli Est VH18-301-0004 (150 cm)
TULOS: 4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ väritys, onnistuneet asennot
⭐⭐⭐⭐ vauhdin tuntu, harmonisuus
⭐⭐⭐⭐ vauhdikkuus Kauniissa asennossa laukkaava, valpas hevonen ja keskittynyt, mutta silti hymyileväinen ratsastaja: seesteinen kilpasuoritus, jossa on sopivasti myös vauhdin tuntua!
Tällä ratsukolla on hyvää vauhtia ja selkeästi spurttivaihe menossa! Niin on hevosella keskittynyt ilme.
TULOS: 4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ yksityiskohdat
⭐⭐⭐⭐ varusteiden yksityiskohdat
⭐⭐⭐ kaunis väritys Rakastan aina varusteiden yksityiskohtia, eikä tämä tuotos petä! Kauniit yksityiskohdat ja yhteensopiva värimaailma.
Kaunis kuva, jonka yksityiskohdista etenkin huolellisesti piirretyt varusteet jäivät mieleen ja loivat kisatunnelmaa.
Kesäiset värit ja ihanasti toteutettu yleisö taustalla!
TULOS: 4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ kuvakulma, kokonaisuus
⭐⭐⭐⭐ väritys, ratsun kiilto
⭐⭐⭐ taustan yksityiskohdat Vaikka kuvan pääpointtina toimiikin ratsukko, haluan nostaa esille realistisen taustan, jossa on hyvin huomioitu tallialue.
Kaunis kokonaisuus, huolellisesti tehty tausta ja perspektiivi! Ihanat värit ja selvästi välittyvä kisatunnelma.
TULOS: 4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ kaunis kokonaisuus, isojen kisojen tuntu
⭐⭐⭐⭐ huoliteltu kokonaisuus
⭐⭐⭐ ihana kiilto Erittäin kaunis ja pehmeä kokonaisuus, jossa kaikki sitoutuu hyvin yhteen. Pidän erityisesti linetyksen puhtaudesta.
Kauniisti toteutettu tuotos, joka ilmentää kilpailutunnelmaa erinomaisesti. Ratsukko näyttää hienosti puunatulta ja kauniin kiiltävältä, hyppy isolta ja yleisössä on tietenkin paljon väkeä! Este tosin näyttää varsin pinkiltä PJ21-kisaväri beigen sijaan. Tämä voi kuitenkin liittyä erilaisiin näyttöihin ja niiden kalibrointiin (myös sen suhteen, miltä esteet ratapohjissa näyttävät), joten se ei ollut hienolle kuvalle mikään suuri miinus.
TULOS: 4 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ erottuva tekniikka, isojen kisojen tunnelma
⭐⭐⭐⭐ vauhdin tuntu, erilainen toteutustapa
⭐⭐⭐ tarinallisuus Tuotostavaltaan erottuva, intensiivinen kuva, jossa kilpailutunnelma välittyy hienosti. Keskittyminen on käsinkosketeltavaa, niin ratsastajan kuin ratsunkin osalta. Rohkea valinta ja saumattoman onnistunut toteutus, jonka eteen on varmasti nähty vaivaa.
Jokin yksityiskohta olisi voinut sitoa tuotoksen vahvemmin juuri näihin Power Jumpeihin.
Ratsukon totinen ilme ja kisafiilis välittyvät hienosti.
17. 038 Billy Center (VRL-02207) - Fantom Hills VH18-031-0438 (140 cm)
TULOS: 8 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐⭐ ilme, erottuva väritystekniikka
⭐⭐⭐ intensiivinen ratsastajan ilme
⭐⭐⭐ erilainen tyyli Äärimmäisen keskittynyt ratsastaja ja ihana, isopäinen ja lempeäilmeinen ratsu. Erottuva lähikuva ja persoonallinen väritystekniikka.
Intensiivinen ja vangitseva tuotos, hauska PJ-kisatakki -yksityiskohta!
Tuotoksessa on erilainen tyyli kuin muissa kuvissa. Hieman jopa levoton, joka ehkä kuvastaa ratsukon fiilistä?
18. 151 Oskari Käkiharju (VRL-11936) - A.D. Pink Pearl VH19-031-0085 (160 cm)
TULOS: 12 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐ selkeitä yksityiskohtia
⭐⭐⭐ kaunis kokonaisuus
⭐⭐⭐ värimaailma Vehreä kuva, jossa selkeästi kaikki sävyt sopivat toisiinsa.
Kaunis kokonaisuus: harmoninen ratsukko ja seesteinen kisatunnelma. Antaa vaikutelman hyväntuulisesta kilpailemisesta ja vuosien kokemuksesta!
19. 176 Helga Åqvist (VRL-13006) - Limequat Cas Z VH20-272-0053 (160 cm)
TULOS: 12 VIRHEPISTETTÄ
⭐⭐⭐ ratsukon asento, ihania yksityiskohtia
⭐⭐⭐ hienoja yksityiskohtia
⭐⭐⭐ erilainen kuvakulma Kuvassa on haastava kuvakulma, jossa itsessään on onnistuttu hyvin. Ikävä kyllä kuva jää kaipaamaan kisatunnelmaa.
Vauhdikas ja kauniisti toteutettu kuva, hieno panostus myös esteen yksityiskohtiin! Ratsukon kilpailemaan tasoon nähden este olisi voinut kenties näyttää korkeammalta.
Salma Stjärndahl (VRL-13360) - Bonnie KN VH15-029-0290 (120 cm)
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
Emilo Belcotte (VRL-05265) - 
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
Alexiina Center (VRL-02207) - 
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
TULOS: 0-0 VIRHEPISTETTÄ
Matteo Locatelli (VRL-14207) - 
Sierra Monterrosa (VRL-11124) - 
Hanne Rosten (VRL-05322) - 
Isak Sederström (VRL-05265) - 
Joachim Altmann (VRL-11889) - 
Nikolai Karevaara (VRL-13876) - 
atseiden keskiössä valkea hevonen muuttuu sähköiseksi. Se kasvaa kokoaan suuremmaksi: pieni, piirteiltään ponimainen Pisanji on viimeistä soluaan myöten hereillä ja tepastelee ryhdikkäästi suurelle nurmikentälle, ja taivas tietää että katseita siellä riittää. Josefina haluaisi hevosen ravaavan areenalle arvokkaasti, mutta sellaiseen tamma on liian latautunut. Kaula korkeana kaarena se kipittää menemään kuin olisi hetkenä minä hyvänsä valmis irtautumaan maasta, ja sirokärkiset korvat liikahtelevat jännittyneinä. Pisanji tietää, mitä tuleman pitää, ja kun on aika hypätä yleisön silmien edessä, se on tarkkaavaisimmillaan ja valmis kuohahtamaan jokaisesta ärsykkeestä. Ei ole ihme, että sitä katsellaan avoimen odottavaisin ilmein ja katsomon penkeillä eteen nojautuen. Piskuinen tamma on kaunis ja altis singahtamaan täyteen vauhtiin pienimmästä merkistä, sen näkee kauas.
Amelie Chaput (VRL-01436) - 
Alex Kristensen (VRL-14365) - 
Zéphyrine Wright (VRL-14903) - 
